MOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin nimittää isäkseni.
DANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!
MOOR. Et saa.
DANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa polvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!
MOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä sinua.
DANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te olette aina paras, verraton nuori herrani. — Rakas Jumala! että minulla vanhalla miehellä oli vielä iloa — minä hölmö, etten teitä kohta —. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja vanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen —. Mikä sokea aasi minä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta —. Voi hyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! — Ja mitä minä rukoilin kyynelin. — Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa ilmielävänä!
MOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai tahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?
DANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa palvelijaa —. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä — suuri Jumala, mihin hätään minut saatoitte silloin, — minä olen aina rakastanut teitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle — te istuitte sylissäni, muistatteko vielä — tuolla pyöreässä tuvassa — eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut — kuten käenkin, jota niin halukkaasti kuuntelitte — ajatelkaahan, käki on siruina, paiskattu mäsäksi — vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan huonetta, — niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte "heppaa", ja minä juoksin noutamaan heppaa —. Herra Jeesus, miksi minun vanhan aasin pitikin juosta pois? — Ja kyllä minun selkäpiitäni viilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta eteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa pitkällänne, te olitte — pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin sangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani — mutta niinhän käy, kun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut silmään, — sattui kuitenkin oikeaan käteen. "Ei ilmoikänäni", sanoin minä, "saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta teräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, — jaa jaa, tämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi", sanoin, — Herra Jee, Herra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra Jumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi — mutta Jumalan kiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.
MOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.
DANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta sokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne, olen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte minulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon selkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? "Daniel, Daniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä tulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani." "Tulen, tulen", sanoin minä ja nauroin, — "jos Jumala lahjoittaa ikää ja terveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä", sanoin, "niin minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän aikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini parikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla päivilläni." — Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra, sen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea, silloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, — oh, mutta tehän olette minun hyvä nuoriherrani — hiemasen kyllä ollut huikentelevainen, — älkää pahastuko minuun! — Niinkuin nuori veri useimmiten on — lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.