MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata asiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?
DANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän ilon, ja herra vainaa itki turhaan! — Jo, jo on aikanne, valkopää, hauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun silmäni ovat nähneet hänet!
MOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa — ota tämä, kunnon harmaapää, raudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole unhoittanut vanhaa miestä.
DANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!
MOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano minulle, mitä Amaliani tekee?
DANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! — Amalianne, oh, hän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.
MOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!
DANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät? Olisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti kun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra levitytti -.
MOOR. Mitä sanot? Veljeni —
DANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne — kerron siitä teille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii —, ja kuinka kauniisti neiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä tarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun täytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo mennä.)