MOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse sitä tietää, ei veljenikään —
DANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt ei ainakaan! — Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää —. Oo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä, pahoja herroja — mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en haluaisi olla paha palvelija — Armollinen herra pitää teitä kuolleena.
MOOR. Hm, mitä siinä muriset?
DANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin äkkiarvaamatta kuolleista — Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa perillinen —
MOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi pyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen pitäisi tulla? Puhu selvemmin!
DANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni, ennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen hyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)
MOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin salama lyö läpi sieluni! Konnanjuonia! Taivas ja helvetti! Et sinä, isä! Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! Hän on tahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, — muka sydän rakkautta täynnä — oh, minä mieletön narri — "hänen isänsydämensä rakkautta täynnä" — oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun puoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, — oh minä kirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut olla onnellinen — oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta konnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! — Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei muka pahaa ajatusta sydämessään — Oh, paholainen, käsittämätön, vaaniva, alhainen ilkiö!
KOSINSKY tulee.
KOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä tänne kauemmaksikin aikaa?
MOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua ehtiä rajan taa!