Adelina.
Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut hänellä orjana, sillä julmalla, joka murhasi isäni ja veljeni, ja jota nyt ikäni vihaan. Minun suonissani juoksee yhtä kuninkaallinen veri kuin hänen, ja minun täytyy häntä palvella. Ei ensinkään, siitä pitää tulla loppu, ja se tänä päivänä; minun pelastaa hänestä rakkaus. Se salaisuus, ne nimet minä ongitan, tahi säikytän hänen karkaamaan tästä linnasta ja menen itse keralla. Hänen täytyy minut ottaa, jos ei muuten, niin väkisin. Sinä rakastat häntä, ylpeä ruhtinatar, rakasta vaan ja peitä se ylpeydellä, mutta minä hänen otan, minä petän sinut, sinä uskot minua, sinä luulet minun niin kauhean nöyräksi… Vaan tuossa se jo onkin… Viha ja rakkaus ovat maalatut hänen kasvoillansa.
Toinen kohtaus.
Selima. Adelina. Kirina.
Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua Kirina, minä en voi ajatella sitä häpeää, jos minun täytyy hänelle antautua.
Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja sievä ruhtinas; kuin te voitte häntä vihata? inhota?
Selima. Vihata, inhota? se on tosi, minä en voi kuin vihata. Huomis-aamuna minun pitää diivanissa ilmoittaa hänen ja hänen isänsä nimen. Koko kaupungissa ei ole ketään, joka hänen tuntee. Minä en ajatellut mitä tein, minä lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä.
Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne tietävät.
Selima. Sinäki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.
Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikö teitä liikuta se nöyryys, jolla hän pyysi keisarilta … tuokin hengen vaarasta päässyt, hän tarjosi koko elämänsä jälle teidän käsiin.