Selima. Ole siitä vait, ole nyt vait, hyvä Kirina.
Kirina. Te käännytte minusta pois, te olette liikutettu, teidän silmissä on kyyneleet, miksi hävetä niin viatonta tuntoa … ruhtinatar, te häntä rakastatte, jättäkää kaikki, juoskaa hänelle kaulaan.
Selima. Ei yhtä sanaa siitä, Kirina, hän on mies ja minun täytyy häntä vihata. Minä jo tunnen, millaiset he ovat. Heissä ei ole kuin petos ja ylpeys; nöyrimmät palvelijat meitä pyytäissä, he ovat julmat isännät silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan minä tahdo olla hänen, ennen elävänä hautaan kun minkään miehen syliin.
Kirina. Sallikaa minun vielä sanoa, ruhtinatar, te häntä rakastatte, ja ylpeys on turha leikki siinä, missä rakkaus puhuu. Mitä koko maa-ilman pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja unhottakaa kaikki.
Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mitä Jumalan armoa, sinä tohdit puhella rakkaudesta? paljaan työ-miehen tytär, sinä voisit neuvoa meidän ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sinä antaisit meidän suuren keisarin tyttären sellaiselle; ken häntä tuntee mikä maan kulkia hän on? Ja diivanissa niin tulla häväistyksi, voitetuksi! Ja rakkaus mitä kaikkia se on? Pitääkö kuninkaan tyttären ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttöin, se on sellaisten orjain asia kuin sinä, Kirina.
Selima. Hyvä Adelina! auta minua, minä pistän veitsellä rintaani jos en saa niitä nimiä.
Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.
Kirina. Jos Adelina ymmärtää paremmin, ja jos hän on uskollisempi ja totisempi kuin minä, olkoon sitte!
Selima. Adelina ystäväni, minä en häntä tunne, minä en tiedä mistä hän on tullut, miten me nyt saamme hänestä mitään jälkiä?
Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, että kaupungissa on yksi, joka hänen tuntee. Siksi on tarvis etsiä, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa liikkeelle. Sitä tehdään turhempiinkin asioihin, ammoin tällaiseen.