OCTAVIO.
Max, älä salaa! Etkö epäillytkään —
MAX.
Epäillyt! Mitä sitten? Enpä yhtään.
OCTAVIO. Sun enkelisi, Piccolomini, kuilusta sinut veti tietämättäs!
MAX.
En tiedä, mitä tarkoitat.
OCTAVIO. Sen sanon: konnuuteen nimes sun ol' annettava, velvollisuudestasi, valastasi yhdellä kynänvedoll' luopuminen.
MAX (nousee seisomaan).
Octavio![143]
OCTAVIO. Jää istumaan! On sulla minulta kuulemist', oot vuosikaudet käsittämättömässä lumoss' ollut. Kehittyy synkänmusta salaliitto silmäisi edessä, ja hornan vallat sun järkes kirkkaan päivän sumentavat — En vaieta voi enää, minun täytyy silmiltäs side ottaa.
MAX. Ennenkuin puhelet, punnitse! Jos arveluista sä aiot puhella — ja melkein pelkään vain niistä aikovan sun — puhees säästä! En nyt voi niitä rauhallisna kuulla.
OCTAVIO. Jos vakavia sulla onkin syitä paeta tätä tietoa, niin mulla pakottavampia on sitä antaa. Huoletta sinut puhtaan sydämesi ja oman järkes varaan uskoisinkin, vaan juuri sydäntäsi turman verkko nyt kiertää — Seikka, jonka sinä salaat, (tarkkaan silmäillen Maxia) minulta riistää minun salaamani.
MAX (koettaa vastata, mutta ei saa sanaa suustaan ja luo hämillään katseensa alas).