KAMARIPALVELIJA.
Koht' on aamu.
OCTAVIO. Voi kynttilänne jäädä tänne — Emme käy enää vuoteeseen, te maata menkää!
(Kamaripalvelija poistuu. Octavio astelee miettiväisenä huoneessa. Hänen alussa huomaamattaan astuu Max Piccolomini esiin ja ääneti katselee häntä muutamia silmänräpäyksiä.)
MAX. Oletko minuun vihastunut? Siihen ikävään riitaan olen viaton. Näin kyllä sinun allekirjoittaneen. Mit' olit hyväksynyt, saattais olla kyll' oikein minustakin — mutta — tiedät — vain omaa valoani seuraan minä niiss' asioissa.
OCTAVIO (astuu hänen luokseen ja syleilee häntä). Seuraa vastakin, mun poikani! On sua ohjannut se varmemmin kuin isäs esimerkki.
MAX.
Selvemmin sano ajatukses!
OCTAVIO. Kyllä. Yön tämän tapahtumain peräst' älköön väliimme jääkö mitään salaisuutta! (Sittenkuin molemmat olivat istuutuneet.) Max, sano, miltä tuntui vala, jonka ne toivat allekirjoitettavaksi?
MAX. Vaarattomaksi katson sen mä, vaikka muodollisuuksista en pidä näistä.
OCTAVIO. Siis mistään muusta syyst' et evännyt sä tiukattua allekirjoitusta?
MAX.
Asia vakava — ma hajamieli —
En seikall' luullut kiirett' olevan.