OCTAVIO. He kun ovat meistä varmat ja loistavilla lupauksillansa viekoittavansa meidät luulevat. Hän mulle antaa Saganin ja Glatzin,[147] ja hyvin näen koukun,[148] jolla luullaan sinutkin kiinni saatavan.
MAX.
Ei suinkaan!
Ei, minä sanon!
OCTAVIO. Avaa silmäs sentään! Mintähden luulet meidät Pilseniin nyt komennetun? Neuvottelemaanko? Hän milloin tarvinnut on neuvojamme? Kutsuttiin meidät itseämme myömään tai — panteiksi, jos emme siihen suostu. Sentähden pois on jäänyt kreivi Gallas — ja isäsikin tääll' on ainoastaan velvollisuuden korkeamman tähden.
MAX. Ei salaakaan hän, että hänen vuokseen olemme kutsutut — se myöntäkää, paikkansa pitämistä varten hän tarvitsee meidän käsivarsiamme. Hän meidän hyväksemme teki paljon, hänt' auttakaamme mekin!
OCTAVIO. Arvaas, mitä. meilt' odotetaan hänen hyväksensä! Sen Illo sulle ilmais juovuksissaan. Muistapas, mitä olet kuullut, nähnyt! Näyttäähän väärennetty sitoumus, poisjäännyt, ratkaiseva väliehto, meit' ettei velvoittaa he aio hyvään.
MAX. Se tämänöisen kirjoituksen seikka on minust' Illon huono temppu vain. Tapana tämän tyrkyttäjäin suvun on ajaa kaikki heti huippuun asti. He näkee, että herttua ja hovi on riidassa, ja muka hyödyks hälle parantumattomiksi tulis saada nuo välit. Herttua ei ensinkään kaikesta tuosta tiedä, usko mua.
OCTAVIO. Surettaa mua sulta riistää pois tuo häneen kohdistuva luottamukses, johonka mielestäs on hyvät syyt. Vaan täss' ei sääli auta — sinun täytyy ruveta heti puuhaan, toimintaan. — Vain sulle tunnustan siis — että kaiken, mit' ilmaisin nyt luottain, mikä näyttää sinusta uskomattomalta — mulle ilmoitti itse — ruhtinas.
MAX (ankarassa mielenkuohussa).
Ei koskaan!
OCTAVIO. Hän itse sanoi — mistä aikaa olin varmuuteen päässyt toista tietä — että hän aikoo yhtyä nyt ruotsalaisiin ja johtain tätä liittoarmeijaa lannistaa keisarin —
MAX. On kiivas hän, kovasti' hänt' on hovi loukannut; harminsa hetkell' ehkä voinut on helposti itsensä hän unhottaakin.