OCTAVIO. Hän aivan tyyni oli, kun hän mulle tunnusti sen; ja kun hän otaksui peloksi hämmästykseni, hän näytti minulle ruotsalaisten, saksilaisten kirjeitä, joissa hälle varma apu luvattiin.
MAX. Mahdotonta! Mahdotonta! Tietysti inhosi sä oisit silloin hänelle välttämättä osoittanut, hän neuvos ottanut ois varteen, taikka — elossa seisoisi et sivullani![149]
OCTAVIO. Ilmaissut olen hälle epäilyni, hartaasti, vakavasti varoittanut! — mut inhoni oon salannut ja myös sisimmät aatokseni.
MAX. Sinä siis niin petollinen oisit? Se ei ole isäni laista! Uskonut en sua, kun hänestä sä pahaa kerroit; nytpä en semminkään, kun parjaat itseäsi.
OCTAVIO.
En urkkinut mä hänen salaisuuttaan.
MAX. Tuo luottamus, jot' osoitti hän sulle, velvoitti suoruuteen.
OCTAVIO. Ei ansainnut hän enää suoruuttani.
MAX. Vähemmin sinulle sopi vielä kavaluus.
OCTAVIO. Oi, poikani! Ei aina kestää voi meill' elontiellä puhdas lapsenmieli, jot' ääni sisimpämme meille neuvoo. Petosta vastaan turvaa etsiessään rehellinenkään ain' ei suoraan kulje — Se pahan työn on kirousta, että sen aina täytyy pahaa synnyttää. En viisastele, teen vain tehtäväni, mun käytökseni määrää keisar' itse. Sydäntään aina noudattaa ois kyllä parempi, mutta täytyis silloin moni tarkoitusperä hyvä unhottaa.
PICCOLOMINIT. Nyt keisaria hyvin palvelkaamme sydämen ääntä lainkaan kuulematta.