MAX. En tänään sinua voi ymmärtää: paljasti, sanot, sulle ruhtinas povensa pahat aikeet, mutta sinä tarkoittain hyvää tahdot häntä pettää! Lopeta — ystävää et minult' ota — Äl' isää salli minun kadottaa!
OCTAVIO (tukahuttaa närkästyksensä).
Oi, poikani, et kaikkea sä tiedä.
Viel' ilmaistavaa mull' on.
(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)
Päättyneet Friedlandin herttualt' on varustelut. Hän uskoo tähtiinsä. Hän luulee meidät yllättävänsä — luulee varmoin käsin jo kultakruunuun tarttuvansa, mutta hän pettyy — Mekin oomme toimineet. Hän tarttuukin vain salaperäiseen ja pahaan kohtaloonsa.
MAX. Liian joutuin äl', isä, toimi! Kaiken hyvän kautta se vanno! Oi, ei mitään maltitonta!
OCTAVIO. Hän hiljaa hiipinyt on pahaa tietään, ja yhtä viekkaasti on hiiviskellyt jäljestä kosto. Se jo näkymättä takana uhkaa. Askel — ja se iskee. — Sä luonani oot nähnyt Questenbergin; vain hänen julkitehtävänsä tunnet — myös salatehtävä on hällä, se on vain mua varten.
MAX.
Saanko tietää?
OCTAVIO. Max! Ilmaisemalla sen, mä käsiis annan tään valtakunnan onnen, isäs hengen. On kallis tunteillesi Wallenstein, nuoruuden keväästäsi asti liitti sun häneen rakkaus ja kunnioitus — on sulla toive — Suo mun ennättää hidasta luottamustas aikaisemmin — On toivos, että liittyä saat häneen lähemmin.
MAX.
Isä —
OCTAVIO. Luotan sydämeesi, mut olenko myös varma maltistasi? Saatatko rauhallisin kasvonilmein lähetä tätä miestä, jos sun haltuus nyt uskon koko hänen kohtalonsa?