Oi, tämän huoneen uusi arvokkaisuus keskeemme tuokoon kaikkein arvokkaimmat, ja kauan tuntemamme toive[4] käyköön myös täällä loistokkaaseen täytäntöön. Herättää aina suuri esikuva halua päästä yhtä korkealle, arvostelulle korkeemmat luo säännöt. Piirinne saakoon kyvyt täydelliset uudella tällä nähdä näyttämöllä. Mieluummin missä koittais voimiansa, mainetta vanhaa tahtois nuorentaa kuin edessä tään piirin valitun, jok' altista on taiteen joka lumoon ja hengen ilmestyksen haihtuvimman herkällä tunteellansa tavoittaa?
Sielumme pianhan ja jäljetönnä sivuuttaa näyttelijän ihmetaide, vuostuhannet kun elää teos, jonka luo kuvanveistäjä tai runoniekka. Kuollessaan näyttelijä hautaan viepi taiteensa lumon, ja kuin kaiku häipyy kiireinen silmänräpäyksen luomus, ei mikään pysyväinen teos kanna mainetta näyttelijän. Vaikeata on taide tää, sen palkka katoovainen, ei jälkimaailmalta seppelettä saa otsallensa näyttelijä; siksi ajaltaan hänen sit' on toivottava ja tulee hänen täyttää kokonaan se silmänräpäys, mi hänen on, valloittaa valtavasti omakseen nykyisyys, muistomerkki pystyttää elävä tuntehissa arvokkainten, parhaitten. — Niin hän valtaa ennakolta nimensä ikuisuuden, sillä ken aikansa parhaimmat on tyydyttänyt, ajoille kaikille on elänyt.
Uus ajanvaihe, jonka tänään alkaa Thalian taide[5] tällä näyttämöllä, rohkaisee runoniekankin, hän jättää nyt vanhan väylän teidät viedäksensä piiristä elon porvarillisen[6] ahtaasta korkeemmalle näyttämölle,[7] sen ajankohdan jalon[8] arvoiselle, miss' uurastaen eespäin ponnistamme, Vain suuri aihe näet liikuttaa syvintä ihmisyyttä; surkastuu ahtaassa piiriss' sielu, ihminen päämääriensä suurten kanssa kasvaa.
Kun nyt on vuosisadan vakaa loppu,[9] todellisuuskin runoksi kun muuttuu ja silmiemme eessä kamppailevat päämääräin suurten vuoksi valtaluonteet[10] ja ihmisyyden suurten asiain, vapauden, vallan tähden otellaan — myös taiteen varjoleikin sopii, täytyy ylemmä nousta, ettei sen ois tarvis hävetä eessä elon näyttämön.
Hajoovan näinä päivinä me näämme sen vanhan lujan muodon, joka kerran puol'toistasataa vuotta sitten antoi Euroopan valtioille rauhan suodun, tuskaisen kolmikymmenvuotis-sodan hedelmän kalliin. Vielä nähdäksenne suvaitkaa runoilijan haaveen siirtää tuo aika synkeä ja iloisemmin katselkaa nykyaikaa sekä myös kaukaista, toiveikasta vastaisuutta.
Keskelle tuota sotaa teidät nyt vie runoilija. Tuhon, ryöstön vuotta kuustoista mennyt on,[11] ja tummin pyörtein maailma kuohuu vielä, etäältäkään ei rauhantoivetta viel' yhtään loista. Aseiden melskepaikk' on valtakunta, kaupungit hävitetyt, Magdeburg on raunioina, taideaherrus lamassa on ja kaikki elinkeinot, ei porvar' enää minkään arvoinen, kaikk' kaikess' sotur' on, ja röyhkeys tapoja pilkkaa ilman rangaistusta, ja pitkän sodan raaistamat laumat tuhottuun maahan asettuvat leiriin.
Tämmöistä synkkää ajantaustaa vasten kuvastuu hanke uhman pelottoman ja luonne hurjapää.[12] On teille tuttu tuo luoja sotajoukkoin uljasten,[13] leirinsä jumaloima maiden vaiva, tuo keisarinsa tuki sekä kauhu, tuo seikkaileva onnen kantamoinen, mi nostamana aikain suosion nous pian kukkulalle kunnian ja tyytymättä yhä eelleen rientäin rajusti kunniata etsein kaatui. On puolueiden suosion ja vihan väärentämänä tämä luonnekuva sivuilla aikakirjain horjunut; nyt ihmisellisesti lähemmäksi tuo hänet teidän nähdäksenne sekä lähemmä myöskin sydäntänne taide. Näät kaiken mik' on liikaa, taide vie, rajoittain kaiken sekä sitoen, takaisin luontoon. Taide näkee vain elämän ahdistaman ihmislapsen ja turmantähtein syyksi vierittää suurimman osan hänen syyllisyyttään.
Ei itse hän nyt tällä näyttämöllä näyttäydy tänään.[14] Joukot rohkeat nuo, joita hänen henkens' elähyttää ja käskynsä joit' ohjaa valtavasti, ne kuvastavat hänen varjoaan, kunnekka hänet arka runotar uskaltaa teille näyttää elävänä; tuo hänen valtansa se harhaan johtaa näät hänen sydäntään, ja rikoksensa vain hänen leiristään saa selityksen.[15] Runoilijalle siksi anteeks suokaa, kerrallaan ettei teitä nopeasti toiminnan määrään vie, vaan rohkenee vierittää nähdäksenne suuren aiheen vain kuvasarjoin.[16] Tämänpäiväinen näytäntö korvanne ja sydämenne uusille soinnuillensa[17] voittakoon; takaisin vieköön teidät tuohon aikaan, oudolle tuolle sotanäyttämölle, teoillaan jonka pian sankarimme on täyttävä.
Jos tänään runotar, tuo tanssin, laulun jumalatar vapaa, taas vanhaa saksalaista oikeuttaan, runoilla loppusoinnuin,[18] pyytää, älkää nuhdelko häntä; mutta kiitos suokaa, todellisuuden että synkän kuvan iloiseen siirtää taiteen valtakuntaan ja vilpitönnä itse hävittää luomansa kuvitelman eikä peitä todellisuutta harhakuvallansa; on elo vakaa, taide iloinen.