KREIVITÄR.
Näin vaivat maksatte!
MAX.
Jos tietäisitte,
niin punnittava kaikk on — sanat, katseet!
Se outoa on mulle!
KREIVITÄR. Moneen seikkaan totutte vielä, kaunis ystäväni! Mun täytyy tästä kuuliaisuutenne kokeesta kiinni pitää, sillä ehdoin vain ryhtyä voin tähän asiaan.
MAX.
Vaan miss' on hän? Ja miksi hän ei tule?
KREIVITÄR.
Se minun huolekseni jättäkää!
Ken parastanne toivois enemmän!
Ei kukaan tietää saa, ei isännekään,
ei suinkaan hän!
MAX. Ei ole pakkokaan. Nää kasvoja en, joihin kohdistaisin nyt sielun ihastuneen liikutukset. Oi, täti Terzky! Onko täällä kaikki siis muuttunut, vai lienkö minä? Tuntuu oudoilta ihmiset. En jälkeäkään nää entistoiveistani, iloistani. Ne minne kaikki meni? Enhän ollut tähänkään maailmaan mä tyytymätön. Kuink' äitelää nyt kaikk' on, arkimaista! En kumppaneitani mä sietää voi isälle sanaakaan en osaa haastaa, ja virka, aseet näyttää turhuuksilta. Niin tuntuis ehkä hengest' autuaasta, jok' asunnoista rauhan ikuisen lapsuudenleikkeihinsä palajaisi ja mielipuuhiin, veljesseurahan ja koko ihmiskunta-raukan luo.
KREIVITÄR. Pyytäisin sentään, että joku katse myös luotais tänne arkimaailmaan, tärkeitä jossa juuri tapahtuu.
MAX. Tääll' ympärillä jokin puuha käy, tavaton hyörinä sen ilmaisee; kai tietää saan, kun juoni on jo valmis. Miss' aattelette minun olleenkaan! Mut iva pois! Niin mua tuskastutti tää leirin touhu, tuttuin tungettelu ja mauton pila, turhat juttelut, ja mua ahdisti, pois täytyi päästä täydelle sydämelle hiljaisuutta, puhdasta paikkaa onnelleni saamaan. Pois hymy, kreivitär! Mä kirkoss' olin. Tääll' luostari on, menin sinne, siellä, ovella taivaan, minä olin yksin. Siell' oli yläpuolell' alttarin jumalanäidinkuva, huono taulu, vaan se ol' ystävä, jot' etsin juuri. Kuink' usein olen poven heltymättä mä nähnyt ihanan sen loistossaan ja hartaan palvonnan — nyt käsitin sen hartauden, rakkauden selvään.
KREIVITÄR. Iloitkaa onnestanne! Unhottakaa maailma! Sillävälin ystävyys huolehtii, toimii kyllä puolestanne. Vain myöntyväinen olkaa silloin myös, kun teille onnentienne osoitetaan.
MAX. Vaan missä viipyy hän? Oi armas aika tuo matka, jolloin aamu jokainen yhdisti meidät, yö vain eron toi! Jäi unhoon tuntilasi, kellonlyönti. Meist' ylenautuaista tuntui aika juoksustaan ikuisesta pysähtyvän. Oi, maahan taivaast' on se suistunut, ken hetken vaiheit' unhottaa ei saata! Ei kellonlyönti onnellista varten.