TERZKY. Mun rykmenttini hänet lähettivät; uskollisuutta sulle taas ne vannoi ja taistoonkutsua vain ikävöivät.
WALLENSTEIN.
Vaan kuinka leirissä tuo melske syntyi?
Ei joukkoin tullut tietää mistään, kunnes
Praagissa onnemme ois ratkaistu.
TERZKY. Oi, miks' et uskonut? Me rukoilimme sinua eilen, että portist' ulos Octaviota, hiipijää, et päästäis; hänt' itse hevosillas autoit pakoon —
WALLENSTEIN. Entistä virttä! Kerta kaikkiaan: pois tykkönään tää hullu epäluulo!
TERZKY. Myös Isolaniin olet luottanut, ja hän on hylännyt sun ensimäisnä.
WALLENSTEIN.
Äskettäin nostin hänet kurjuudestaan.
Hän menköön! Toivonut en ole koskaan
kiitollisuutta.
TERZKY.
Niin myös toisten laita.
WALLENSTEIN. Ja väärinkö hän tekee luopuissaan? Hän sitä jumalaansa seuraa, jot' on palvellut pelipöydäss' elinkauden. Onneeni liittyi hän ja eros siitä, ei minusta. Mit' olin hälle minä, hän minulle! Vain laiva olin, johon hän toiveensa ol' lastannut ja jossa vapaata merta tyytyväisnä kulki; hän näkee luotoin uhkaavan ja pian pelastaa tavaransa. Niinkuin lintu auliilta pesäoksaltansa, niinpä helposti hänkin lentää tyköäni; ei mikään side ihmisellinen[67] katkennut väliltämme. Pettyköön, ken etsii, ajattelemattomalta sydäntä! Viivoin pian haihtuvin elämän kuvat piirtyy silo-otsaan, ei mitään painu poven tyyneen pohjaan; iloisuus herkät nesteet liikuttaa, sisintä lämmitä ei mikään sielu.
TERZKY. Mieluummin sentään otsaan sileään kuin syväuurteiseen[68] mä turvaisin.