WALLENSTEIN. Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri, semmoinen povi sisimmältään sillä mustalla teeskentelijällä onkin. Oi, hornantaito minut petti! Nosti kadotus hengen salamielisimmän ja valhetaitoisimman, asettain sen ystäväksi sivulleni. Kenpä vastustaa saattaa voimaa helvetin! Povella basiliskia[92] ma hoidin, elätin häntä sydänverelläni, hän rakkaudestani voimaa imi, en koskaan pahaa hänest' ajatellut, avasin aatosteni portit, heitin avaimet viisaan varovuuden pois — Tähdistöt, avaruudet tähystelin hakien vihollista, jonka olin sisimpään sydämeeni kätkenyt. — Jos Ferdinandille[93] mä oisin ollut, Octavio mit' oli mulle — enpä ois häntä vastaan sotaa julistanut — en oisi voinut. Kova herra vain hän ol', ei ystäväni; keisarihan uskollisuuteeni ei turvannut. Jo hän ja minä sodimme, kun hän käsiini antoi sotaherransauvan; välillä vilpin on ja epäluulon[94] ikuinen taistelu, ja välill' uskon ja luottamuksen vain on rauha. Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.
MAX. En isääni mä tahdo puolustaa. Voi minua, kun niin en tehdä saata! Tekoja kohtalokkaita on tehty, rikokseen rikos liittyy kauhistain; toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat. Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat, jouduimme ilkityön ja turman piiriin? Murtuiko meiltä koskaan uskollisuus? Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo kuin käärmepari[96] meidät hirveänä? Miks isäin leppymätön viha riistää myös meidät, rakastavat, toisiltamme?
(Syleilee Theklaa katkeran tuskan vallassa.)
WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt). Max, jää mun luokseni! — Max, älä poistu! Telttaani Praagin talvileiriss' ennen kun hentona ne poikana sun toivat ja Saksan talveen tottumattomana, kun kätes lipunvarteen kohmettui, vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit, niin silloin vaipallani peitin sun ja hoitajattarenas olin itse; hävennyt tuot' en pientä palvelusta, kuin nainen sua hoidin huolekkaasti, kunnekka povellani lämmenneenä taas riemuin tunsit nuoren elämäsi. Miel' onko mulla sitten muuttunut? Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet, heit' arvoasemilla, tiluksilla palkinnut — sua olen rakastanut, soin sulle sydämeni, itsenikin. Vieraita oli muut, vaan sinä olit huoneeni laps' — Et saata mua jättää! Et koskaan; uskoa en tahdo, että mun Max voi hylätä.
MAX.
Oi Jumalani!
WALLENSTEIN. Hoidellut olen sua lapsest' asti — Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota minäkin runsaasti en ole tehnyt? Sun ympärilles rakkaudenverkon kutonut olen; revi se, jos voit — Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet, jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen. Pois mene keisarias palvelemaan, saa palkaks armonvitjat kultaiset, kultaisen oinaannahkan ritarmerkki, kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää, pyhintä tunnettas et minään pidä!
MAX (ankarassa ristiriidassa).
Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko?
Valani — velvollisuus —?
WALLENSTEIN. Velvollisuus! Ja ketä kohtaan? Kuka olet? Minä jos väärin teenkin keisaria kohtaan, on vääryys minun yksin. Kuulutkos itselles? Ootko oma käskijäsi, vapaana oletko sä maailmassa kuin minä, että voisit itse olla tekoisi tekijä? Niin, liittynyt oot minuun, olen keisarisi, mua totella, mulle kuuluakin, sepä on sinun kunnias ja luonnonlakis. Ja jos se tähti, jossa elät, asut, uraltaan suistuu, palavana sinkoo läheiseen maailmaan, sen sytyttäin, et valita voi, seuraatko vai et, lentonsa vauhdissa se sinut vie ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon; maailma moiti ei, vaan kiittää sua, kun ystävääsi muistit yli muun.