WALTER FÜRST.
Jos meidät yllätettäisi
Vakoojat meitä ympäröivät.
MELCHTAL. Mitään ei sanaa Unterwaldista? Ei mitään mun isältäni? Kauempaa en kestä kuin vanki maata täällä toimetonna! Mit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien tääll' lailla murhaajan mun piilläkseni? Mieheltä, joka härkävaljakkoni upean silmieni eestä ottaa maavoudin käskyst' aikoi julkeasti, katkaissut sauvallani sormen olen.
WALTER FÜRST. Olette nopsa liian. Mies ol' voudin; hän esivaltanne ol' lähettämä. Olitte sakkoon langetettu; teidän ois ollut sakkoon vaiti suostuttava.
MELCHTAL. Sanoja ollut oisko siedettävä tuon lurjuksen: "Jos moukka tahtoo syödä, niin itse auran eessä astukohon." Sydäntä viilsi, kun hän härkäparin tuon kauniin riisui; kumeasti mylvi ja näytti sarviaan ne niinkuin ollut ois tunne niillä tästä vääryydestä. Mun viha silloin valtasi vanhurskas, en ollut herra itseni, ja löin.
WALTER FÜRST. Sydäntä omaa tuskin hillitsemme; kuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?
MELCHTAL. Mua säälittää vain isä. Hoitamista hän tarvitseis ja etäällä on poika. Vapautta on hän sekä oikeutta ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa. Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat, ei hällä turvaa häväistyksiltä. Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.
WALTER FÜRST. Vain vartokaa nyt kärsivällisesti, siks kunnes Unterwaldista saa sana. Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä maavoudin airut on se. Sisään! Teidät Urissa saavuttaa voi Landenberg, sill' liitoss' ovat sortajat.
MELCHTAL.
He opin siin' antavat myös meille.
WALTER FÜRST. Menkää! Kutsun takaisin teidät, kun on turvallista.