(Melchtal menee sisälle.)
Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle, mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa? Jokainen oven avaus tuo turmaa; petos ja vilppi väijyy kaikkialla, kotien sisimpäänkin tunkeutuvat kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis oville laittaa reikelit ja lukot.
Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin. Werner Stauffacher astuu sisälle.
Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras todella kallis. Arvokkaampi mies ei vielä kynnyksen tään yli käynyt. Tervehdin teitä alle kattoni. Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä täält' ootte?
STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle).
Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.
WALTER FÜRST. Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä, niin sydän lämpenee, kun teidät näkee. Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva, vaimonne viehättävä, viisas tytär lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki maan saksalaisen matkamiehet, joiden tie etelään käy ohi Meinrad-kirkon, kehuvat huonehenne vierasvaraa. Nyt juuri Flüelistä tuletteko? Jotakin ootteko jo nähneet täällä te ennen kuin tään oven aukaisitte?
STAUFFACHER (istuu). Näin linnaa uutta rakennettavan, mi ei mua miellyttänyt.
WALTER FÜRST. Ystäväni, yhdellä katseella te kaikki näitte.
STAUFFACHER. Urissa moist' ei ole koskaan ollut, ei ihmismuistiin mitään linnaa; luja muu ollut maja täällä ei, vain hauta.
WALTER FÜRST. Vapauden hauta on se; nimititte sen oikein.