Se on hänen poikansa? Vanhurskas Herra!
MELCHTAL. Molemmat silmätkö? Ja poissa olla mun täytyy!
WALTER FÜRST.
Kestäkää se niinkuin mies!
MELCHTAL.
Mun tähteni, mun tähden rikokseni!
Sokea siis? Siis aivan sokko?
STAUFFACHER. Te sanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän, ei aurinkoa enää nää hän koskaan.
WALTER FÜRST.
Poloista säälikää!
MELCHTAL.
Ei koskaan, koskaan!
(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten toisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)
On silmäin valo kaunis taivaan lahja! Valosta elää joka olento, valosta luodut kaikki riemuitsevat; myös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon. Ja hän, hän yössä ijäisessä istuu, virvoita hänt' ei enää niitut vihreet, ei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa hän kukkuloiden kimmeltävien! Ei ole kuolo mitään, mutta elää, ei nähdä, se on onnettuus. Miks mua niin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää, mut yhtään voi en sokealle antaa isälle, vähintä en välkähdystä sen valomeren, mua mi huikaisee.
STAUFFACHER. Surunne suurentaa mun täytyy vielä, vaikk' oisi lohdun aika. Muutakin isänne kaipaa, kaikki hält' on viety, ei hälle vouti jättänyt kuin sauvan ovelta ovelle sen kanssa käydä.