RUDENZ. Mun suokaa päättää, alku teidän oli! Te itse, eno, mitä näyttelette tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille kuin olla päämies, lippuherra täällä ja kera paimenien hallita? Kuin? Eikö ole valiompi vaali palvella herraa kuninkaallista, tuon loistokkaasen hovileiriin käydä, kuin olla omain verollisten veli ja oikeutta kera moukkain jakaa?

ATTINGHAUS. Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon, se ään' on houkutuksen. Korvas auki tavannut on se, mieles myrkyttänyt.

RUDENZ. En sitä salaa, viiltää sieluani vierasten pilkka, paimen-aateliksi kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä ma hiljaa maata maallani ja nähdä ainaisen arjen työssä kuihtuvan eloni kevään, sillä aikaa kuin muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo Habsburgin lippuin alla. Muualla tekoja tehdään, maineen maailma uus elää, loistaa alppein tuolla puolen; mun ruostuu kilpeni ja kypärini; ei sotatorven uljas soitto, huuto ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu, tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin; ma kuulen täällä kansanlaulut vaan ja karjankellot yksitoikkoiset.

ATTINGHAUS. Sokaistu, turhan loiston huikaisema, halveksi synnyinmaatasi! Häpeä isäisi tapaa ikihurskasta! Kaipaava olet kuumin kyynelvesin sa kerran vuoriasi kotoisia, ja sävel näiden paimenloiluin, joita nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran sun iskevä on ikävään ja tuskaan, kun maalla vierahalla soi se sulle. Ah, valtava on vaisto isänmaan! Maailma vieras, viekas tuo ei ole sua varten; sydämesi harras aina jää yksin keskell' ylvään keisarhovin. Hyveitä muita vaatii maailma kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä. Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota maas lääniks, ole ruhtinasten orja, kun olla itse vapaa valtaherra ja ruhtinas voit vapahalla maalla. Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy! Altorfiin älä lähde! Ylen-anna äl' isänmaasi pyhää asiaa! Sukuni viimeinen ma olen, kuolee nimeni, kun ma kuolen. Hautahani kypärä tuo ja kilpi peitetään. Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa sun vartovan vain sammumista silmän käydäkses tuohon uuteen läänihoviin ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?

RUDENZ. Me vastustamme kuningasta turhaan, maailma hälle kuuluu; tahdommeko me yksin olla itsepäiset, estää sen yhtymästä maitten laajain piiriin, min ympärillemme hän vahvan veti? Maantiet on hänen, markkinat on hänen, on hänen oikeus-istuimet, myös muuli Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa hänelle; niinkuin verkko maansa hänen meit' ympäröivät. Valtakuntako meit' turvais? Voiko itse torjua se Itävallan voimaa? Ellei Herra meit' auta, keisari ei auta mikään. Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska kaupungit, kotkan turviin paenneet, hädässä rahan taikka sodan myödään ja luovutetaan valtakunnalle? Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä ajalla ankaralla eripuran päämieheen mahtavimpaan liittyä. Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee, ne eivät usein uskollista muista, mut lääniherraa hyvin palvella on vastaisuuden varman kylvämistä.

ATTINGHAUS. Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs nuo jalot, jotka verin, tavaroin vapauden kalliin kiven eestä soti? Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka ies Itävallan maita painaa! He tulevat lampaitamme laskemaan ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret, vapaiden metsiemme riistat jalot omikseen ottamahan, puomipuunsa siltaimme, porttiemme eteen lyömään, ja puutteellamme omat maiden-ostot ja verellämme sodat maksamaan. Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon edestä meidän! Kallihimp' ei hinta vapauden kuin on orjuuden.

RUDENZ. Min voi tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!

ATTINGHAUS. Tää paimenkansa opi tuntemaan! Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä, Faenzan luona näin sen taistelossa. He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle ikehen, jota emme aio kantaa! Oh, opi, minkä heimon lapsi olet! Äl' oman arvos oikeata kultaa turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon! Pää olla kansan vapahan, mi sulle vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen, kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee, se olkoon ylpeytes, se aatelisi! Siteesi synnynnäiset lujaan liitä isäisi maahan, koko sielullasi pyhässä pysy siinä kiinni sinä! Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla vieraassa maailmassa yksin seisot kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa. Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään, koe kanssamme yks päivä, tänään älä vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule! Yks päivä vaan suo omaisillesi!

(Tarttuu hänen käteensä.)

RUDENZ. Mennä mun täytyy. Sanani mun sitoo.