Attinghaus ja Rudenz.
ATTINGHAUS.
Nään vyötettynä, varuksissa sun,
Altorfin aiot valtalinnaan?
RUDENZ. Aion, enoni, viipyä en enää voi.
ATTINGHAUS (istuu). Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle niin niukan onko ajan suonut, että enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?
RUDENZ. Nään, etten tarpeen teille täällä ole, talossa tässä olen vieras vaan.
ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä). Niin, valitettavasti, vieraaks sulle on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli! En tunne enää sua. Silkissä upeilet, kannat sulkaa riikinkukon, lyöt hartioilles punamanttelin. Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä häpeilet hänen tuttavallista.
RUDENZ. Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu; oikeuden ottamansa hältä kiellän.
ATTINGHAUS. Maa kaikki alla kuninkaan on vihan, jokaisen kunnon miehen sydän suree tään tyranniuden väkivallan vuoksi, mi meitä painaa; sua vain ei koske yhteinen murhe, sinut nähdään puolla maan vihollisten, luopuneena meistä, hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi kosien ruhtinasten suosiota, sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.
RUDENZ. On ahdingossa maa. Miks on se, eno? Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan vain yhden, helpon maksais irti päästä hetkessä koko ahdistuksesta ja saada keisari taas armollinen. Voi, teitä, jotka kansan sokaisette, niin että tosi etuaan se torjuu! Etunne oman tähden vannoumasta estätte maata Itävallalle kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet. On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra tääll' ettei enää oisi ketään herraa.
ATTINGHAUS.
Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?