(Muiden viipyessä taustassa ja tervehtiessä toisiaan tulevat
Melchtal ja Stauffacher etualalle.)
MELCHTAL. O, herra Stauffacher! Ma hänet näin, mi ei mua enää tuta voinut. Käden ma laskin hänen silmillensä, imin himoa koston hehkuvaa tuon katseen päivästä sammuneesta.
STAUFFACHER. Kostost' älkää puhuko! Työmme ei nyt kosto, vaan uhkaavan turmion on torjuminen. Mit' Unterwaldiss' ootte toimineet ja tehneet asiassa yhteisessä? Mik' on maamiesten mieli? Kuinka itse petoksen paulat ootte välttäneet?
MELCHTAL. Surennin kauhistavain vuorten kautta, jääkenttäin yli autioitten, missä käheä korppikotka yksin huutaa, ma saavuin laitumille, joilla Urin ja Engelbergin kaitsee paimenet yhdessä, tervehtien loiluin toistaan; janoni siellä sammutti jäämaito, mi virran-uomin alas vaahtoaa. Majoissa karjan nukuin, itselleni isäntä, vieras, kunnes tulin tupiin armaiden, elävitten ihmisien. Laaksoihin näihin saapunut jo kaiku ol' uuden kauhutyön, mi tehty oli, ja joka kynnyksellä osan-oton herätti hurskaan onnettuuteni. Nuo suorat sielut suutuksissa oli vuoks uuden väkivallan hallituksen; näät niinkuin alpit aina, aina heille samoja ruokkii ruohoja, kuin kaivot suo vettä samaa, niinkuin pilvet, tuuli samoja seuraa teitä ijäisiä, niin täällä siirtynyt vanha tapa isästä poikaan, vakaa, muuttumaton. He eivät uudistusta julkeaa kulussa elon totutussa siedä. He kovat ojensivat kourat mulle, seiniltä saivat miekat ruostuneet, ja moni loisti silmän säde rohkee, iloinen, koska mainitsin ma nimet nuo pyhät vuorten asukkaille, teidän ja Walter Fürstin. Mikä oikeaksi näkyisi teille, vannoivat sen tehdä, ja teitä saakka kuoloon seurata. Näin kesti-ystävyyden ylväs suoja mua saattoi kartanosta kartanoon ja koska saavuin kotilaaksoon, missä sukuni suuri hajan asuu, koska tapasin taaton sokean ja köyhän sopessa mieron, hyväin ihmisien armosta elävänä —
STAUFFACHER.
Taivaan Herra!
MELCHTAL. En itkenyt. En vesiin voimattomiin valanut vaivaa tuskan tuimelevan, vaan syvään sydämeen kuin kalliin aarteen sen suljin, tekoja vain tuumiskelin, jokaisen vuorenkolon konttasin, sain ilmi joka rotkon salaisimman, jääkukkulainkin, lumi-aavain luota ma etsin, löysin ihmis-asuntoja, ja kaikkialla, kunne kannan iskin, samainen paloi viha sortajiin. Näät luomakunnan viime ääriin asti, maa karu missä antamasta lakkaa, käy voutein ahneus ja ryöstövalta. Sydämet tämän kelpo kansan kaiken sytytin suuni puheen kekäleellä; ne meidän ovat mielin ynnä kielin.
STAUFFACHER.
Olette pian suurta aikaan saaneet.
MELCHTAL. Enemmän tein. On kaksi linnaa, Sarn ja Rossberg, joita pelkää maamies; sillä takana niiden vuorimuurein hyvä maan vahingoks on piillä vainolaisen. Tuon omin silmin tahdoin tiedustaa; Samissa olin sekä tutkin linnan.
STAUFFACHER.
Tohditte mennä luolaan tiikerin?
MELCHTAL. Puvussa tein sen pyhiinvaeltajan; maavoudin mässäävän näin pöydässänsä. Mies enkö maltin ole, päättäkää: näin vihollisen, surmannut en häntä.