JOST WEILER.
Eteenpäin! Asiahan!
REDING. Kumppanit! Koettu onko lievät keinot kaikki? Kuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen ei tahto liene, mitä kärsimme. Ois yritettävä tää viime keino: valitus tehdä hälle julki ennen kuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta, myös asiassa oikeass', on julma. Jumala auttaa silloin vaan, kun auta ei ihmiset.
STAUFFACHER (Konrad Hunnille)
Nyt teidän vuoro on.
KONRAD HUNN. Rheinfeldiss' olin, linnaan keisarin sorrosta voutein valittamaan lähdin ja vanhan vapautemme kirjaa käymään, min muuten joka uusi kuningas on vahvistanut. Näin ma viestit siellä kaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden, he kaikki saivat pergamenttinsa ja palasivat riemumielin kotiin. Ma, viestinne, luo vietiin neuvosherrain ja he mun jättivät näin tyhjin lohduin: "Ei aikaa keisarilla tällä kertaa; hän meitä muistava on toisti, joskus." Kuningaslinnan salein halki kuljin suruisna, silloin itkemässä näin ma Hans herttuan, ja hänen ympärillään ylevät herrat Wart ja Tegerfeld. "Itsenne auttakaa!" he mulle huusi, "saa ette kuninkaalta oikeutta. Hän eikö ryöstä lasta veljen oman perinnön hältä oikeutetun kieltäin? Pyys hältä herttua myös äidin-osaa, täydessä on hän ijässään, ois aika jo maita hallita ja kansaa. Mitä hän sai? Sai keisarilta seppeleen päähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'"
MAUER. Te kuulitte. On turhaa keisarilta oikeutta odottaa. Se itse tehkää!
REDING. Ei muuta meille jää. Nyt neuvokaatte, viisaasti kuinka onnistuisimme.
WALTER FÜRST (astuu piiriin). Vihatun ikeen luomme niskoiltamme; oikeudet vanhat, jotka isiltämme perityt ovat, säilytämme, emme yritä uutta riihatonten lailla. Mi keisarin on, jääköön keisarille; ken herran otti, olkoon uskollinen.
MEIER.
Tilani mun on Itävallan lääni.
WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin sen ootte velkapää.
JOST WEILER.
Veroa maksan Rappersweilin linnaan.