RUDENZ. Ah, kuinka teidät saavuttaa ma saatan, jos valtaa keisarin ma vastustan? Sukunne eikö suuren tahto määrää kätenne, kohtalonne?
BERTA. Sveitsissä tilani ovat; jos on Sveitsi vapaa, ma olen myös.
RUDENZ. Min minuun luotte katseen, ah, Berta!
BERTA. Itävallan suosiolla mua omaksenne turhaan toivotte. Perintömaitani he halaa, tahtois ne liittää suureen sukuperintöön; se sama maiden himo, vapauttanne mi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun. Valittu uhriks olen, ystäväni, kentiesi palkaks jonkun suosikin. Hovihin keisarin mua tahdotahan, miss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä avion vihatun mua kahleet vartoo; vain rakkautenne voi mun pelastaa.
RUDENZ. Te saattaisitte tänne jäädä, elää omani olla maassa isieni? Oi, Berta, kaikki kaukomieleni mit' oli muuta se kuin mieli teihin? Teit' yksin etsin tieltä maineen; lempi mun oli himo kunnian myös ainoo. Jos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte mun kanssain jäädä, jättää loistot maan, oh, silloin määräss' olen pyyteheni! Maailman myllertävän virta lyödä saa silloin vuorten näiden varmaan rantaan ei ykskään haave enää haihtuvainen minulta lennä ulapoille elon. Nää silloin kalliot kuin muurit lujat meit' ympäröiköön pääsemättöminä ja tämä piiri, laakso autuuden, vain olkoon auki taivaan auringolle.
BERTA. Nyt olet, miksi mielin aavistavin uneksin sun; mua pettänyt ei usko.
RUDENZ. Pois haihdu harha, mua hulluttanut! Kotona olen onnen löytävä. Iloisna kussa nuorukaisna nousin, tuhannet missä käyvät muiston polut, miss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa isäini tahdot oma olla mulle! Sit' olen aina lempinyt! Ma tunnen, sit' ilman puuttuva ois onni kaikki.
BERTA. Miss' oisi saari autuaitten, jos ei täällä ois se, viattuuden maassa, miss' usko elää, kunto kotoinen, ja kunne vielä eksynyt ei vilppi? Ei onneamme täällä kateus häiri ja hetket vierii ikiheljät pois. Nään sinut täällä miesnä oikeana, vapaiden vertaistesi ensimmäisnä, vapaata saavan kunniata, suurna kuin kuningas on valtakunnassansa.
RUDENZ. Ja sinut siellä, kaikkein naisten kaune, nään vaimon viehkein, armain askarein tekevän kodistani taivaan mulle, ja niinkuin kevät kylvää kukkiaan sulolla elon kaiken kaunistavan ja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.
BERTA. Ymmärrät, armas ystävä, miks surin, kun näin, ett' elon onnen korkeimman tään itse poljit. Kuink' ois laitani, jos seurata mun täytyis ritaria ylvästä, sortavata synkkään linnaan! Tääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit kansasta, jolle onneks olla voin.