RUDENZ.
Mit' täytyy kuulla mun?
BERTA. uin? Heimo oma hyvälle eikö kallein ihmiselle? Jalolle onko mitään kauniimpaa kuin olla syyttömyyden suojamuuri ja puoltaa oikeutta sorrettujen? Kansanne vuoks tää sydän verta vuotaa, sen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä, se vaatimaton on ja voimakas; se mua kiehtoo, kunnioitan sitä enempi yhä päivä päivältä. Mut te, min luonto sekä ritar'kilpi sen turvaajaksi syntymässä määräs, mi kunnotonna sorron puolle käyden taotte kahlehia kansan oman, te mua loukkaatte! Niin, sydäntäni mun suistaa täytyy, etten teitä vihais.
RUDENZ.
Etua enkö katso kansan oman?
All' Itävallan vahvan valtikan
kansalle rauhaa —
BERTA. Orjuutta te teette, vapaudelta te viime linnan viette, mi sille jäänyt viel' on päällä maan. Paremmin kansa tajuu kohtalonsa, sen varmaa vaistoa ei petä mikään; mut teille viskattu on verkko päähän.
RUDENZ.
Mua vihaatte, mua halveksitte! Berta!
BERTA. Parempi ois, jos niin ois; mutta nähdä se halpana, se halveksittavana, ket' tahtois rakastaa —
RUDENZ.
Ah, Berta! Berta!
Ylimmän osoitatte taivaan onnen,
kun juuri syöksette mun syvyyteen.
BERTA. Ei, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä viel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa. Te teette väkivaltaa itsellenne hyvettä synnynnäistä surmatessa, mut onneks on se teitä vahvempi; uhalla itsenne te ootte hyvä.
RUDENZ. Uskotte minuun? Teidän lempenne minusta kaikki tehdä voi!
BERTA. Se olkaa, ihana joksi luonto teidät loi! Se tila täyttäkää, mi teille suotiin, kansaanne kuulukaa ja maahan, eestä sen pyhän oikeuden taistelkaa!