KALASTAJA. Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat! Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat, maa hukuttakaa! Idussansa suku myös hävittäkää vielä syntymätön! Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat! Esihin korven synkän kontiot ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken tääll' elää tahtois vapautta vailla!
POIKA. Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa; näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!
KALASTAJA. Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen isälle käsky soinut milloinkaan! Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis, jos järveen kumartuisi kalliot, jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat lie eivät olleet luomis-aamust' asti, syöksyisi huimaavasta korkeudestaan, jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis, ja toinen vedenpaisumuksen tulva kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!
(Kuuluu kellojen soittoa.)
POIKA. Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa, hädässä veen on varmaan nähty haaksi ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.
(Nousee eräälle kummulle.)
KALASTAJA. Voi laivaa, joka nyt on lainehilla, tään hirmukehdon keinuteltavana! Avuton täss' on ruorimies ja ruori, on myrsky herrana, tuul', aalto heittää ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen näy helma hälle läheltä, ei kaukaa! Mut kylmät katsoo häntä kalliot, nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo, vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.
POIKA (viitaten vasemmalle).
Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.
KALASTAJA. Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky veen kuiluun tähän vangiks joutunut on, se raivoo niinkuin peto tuskassaan, mi häkkinsä lyö rautaristikkoa. Ovea ulvoen se etsii turhaan; sill' ympärillä vuoret saartaa sen, ne pilviin saakka solan piirittävät.
(Nousee kummulle.)