POIKA. Maaherran laiva on se Urista; sen tuttu lippu lie ja punakatto.
KALASTAJA. Jumala taivaan! Itse on maavouti vesillä siellä! Tuossa matkaa hän ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä! On ollut nopsa käsi kostajan; nyt suuremman hän herran tuntee yllään. Ei aalto huoli hänen äänestänsä, kumarra hänen hatulleen ei vuoret. Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.
POIKA. Rukoile en maavoudin eestä. Tellin edestä vaan, mi aluksess' on myötä.
KALASTAJA.
Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman!
Syypäätä yhtä rangaistakses pursi
sun sortaa täytyykö ja purren miehet?
POIKA. Kas, kas, he Buggisgratin välttivät eheinä, mutta myrskyn voima, jonka takaisin heittää Pirunpaasi, heitä Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa. Nää heit' en enää.
KALASTAJA. Tuossa on Hackmesser, mi monen ollut on jo haahden meno. Viisaasti jos sit' eivät sivuuta, lyö laivan pirstaleiksi vuori pian, mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen. On heillä myötä hyvä ruorimies; jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell, mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.
Wilhelm Tell joutsineen.
(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle, heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne kohti taivasta.)
POIKA (huomaa hänet).
Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? —
KALASTAJA. Hän käsin maahan tarttuu, mielensä olevan näyttää suunniltansa.