MELCHTAL.
Samana päivänä ne kaikki sortuu.
ATTINGHAUS.
Ja onko liitossanne aateli?
STAUFFACHER. Kun hetki lyö, he avun antanevat; maakansa yksin nyt on liitossa.
ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin, osoittaa suurta hämmästystä). Jos talonpoika moista uskaltanut on omin voimin, ilman aatelia, jos itseensä niin paljon luottaa hän: niin, silloin meit' ei ole tarvis enää, me voimme hautaan käydä tyynin mielin, jälkeemme elää, kautta voimain toisten pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.
(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään polvillaan.)
Omena oli päässä tässä, siitä parempi vapaus teille kukkii kerran; jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi elämä raunioista vihannoi.
STAUFFACHER (Walter Fürstille). Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy, se luonnon sammumist' ei lie, se on jo säde uuden elon.
ATTINGHAUS. Linnoistansa vanhoista astuu aateli ja vannoo nyt kaupungeille kansalaisten valan; Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty. Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan, on Freiburg vapahitten varma linna, jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin ammattikunnat, kuninkaitten valta muureihin ijäisiin sen murskattu.
(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa kohoaa haltioitumiseen.)
Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka tulevat raskain rautapaidoin maata hiljaisen paimenkansan voittamaan. Elosta, kuolemast' on taisto, moni saa vuorisola maineen hurmehisen. Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy, vapaana uhrina, päin keihäsmetsää, se murtuu, kuihtuu kukka aatelin, ja lipun nostaa vapaus voitollinen.