(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)
Lujasti aina yhtä olkaa kansaa, maa vapaa älköön toista vierastako, ja vuorillenne merkkitulet tehkää, ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa ain yhtä, yhtä, yhtä!
(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen aikana soi linnankello.)
Rudenz ynnä edelliset.
RUDENZ (tullen nopeasti).
Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?
WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin). Te ootte meille lääniherra nyt; ja tällä linnalla on toinen nimi.
RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana). Mun myöhästyikö katumukseni? Hän eikö hetken voinut hengittää, ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni? En kuullut hänen ääntään uskollista, valossa kun hän vielä kulki. Poissa nyt on hän, poissa, ikivelka mulle jäi raskas, maksamaton. Lausukaa hän kuoliko mun vuoksi murehtien?
STAUFFACHER. Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas miehuutta, millä puhuitte.
RUDENZ (polvistuu ääreen). Niin, tomu sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa! Ma tässä sulle vannon, kädessäin sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut ijäksi olen kaikki vieraat siteet; taas oma olen kansani, ma tahdon mies Sveitsin olla, olla kokonaan, kaikesta sielustani.
(Nousten ylös.)