Herra von Weissenbach vei vieraansa vierelleen sohvalle ja kyseli häneltä hänen menneistä ajoistaan, sotapalveluksestaan, matkoistaan, hänen tiluksiensa nykyisestä tilasta ja mitä tuumia hänellä oli tulevaisuudestaan sekä paljon muuta semmoista — joihin kysymyksiin kreivillä ei aina ollut helppo vastata. Herra von Weissenbach eli muistoineen, mietteineen, kaikkineen maailmassa, jota syvä juopa eroitti uudemmasta ajasta. Abu Simbelin kalliokirkot ja Karnakin rauniot olivat kreivistä tuskin tuntuneet vieraammilta kuin herra von Weissenbachin mietteet valtiolaitoksesta, kansan edustamisesta, poliisijärjestyksestä, köyhäin hoidosta ja muista semmoisista. Kreivin valtiollinen uskontunnustus oli sitä rajattomammin vapaa, kun hän ei vielä oikeastaan ollut vakaasti koettanut toteuttaa mietteitänsä. Lukukammarinsa häiritsemättömässä rauhassa, pitkinä joutohetkinä Niililaivan kannella päivä-paisteessa vasten virtaa koskille kulkiessaan, matkoilla taivaankorkuisten alppimaailman ketojen yli oli kreivi luonut itselleen paraan maailmansa ja suunnitellut suhteet vapaiden ihmisten välillä, joiden tuli siinä asua; kun hän koetti asettautua isäntänsä katsantokannalle, oli hänen mielensä kuin haukan, joka äkkiä huomaa olevansa sulettu rautahäkkiin. Hämmästyen ja ihmetellen katseli hän herra von Weissenbachin voimakasta, vielä kaunista muotoa ja tuuheain kulmakarvain alla säihkyviä silmiä, joiden tulta ei kuusi vuosikymmentä ollut voinut sammuttaa. Ja kuitenkin tunsi hän taas omituisen vedon, sillä hänen oma miehekäs sydämensä sanoi, että hänellä oli edessänsä mies, joka piti sanansa pyhänä ja joka, jos niin tarvittiin, puolustaisi vakuutustaan vaikka hengellänsä.
Hämärä oli huoneessa nopeasti enentynyt herrain sohvalla istuen näin puhellessa. Kreivi oli viivyttämistään viivyttänyt lähtöänsä, aina toivoen neiti von Weissenbachin palaavan kävelymatkaltaan. Nyt ei hän enää luullut voivansa kauemmin odottaa. — Juuri hänen noustuaan valaisi ikkunoiden ohi kulkevan, purpuraisen iltapilven heijastus hämäräisen huoneen.
"Tuossahan on Roosani", sanoi herra von Weissenbach.
Kreivi, joka seisoi selin oveen, kääntyi äkkiä. Kynnyksellä seisoi "hän" ruusuloiston ympäröimänä, semmoisena kuin hän hänet viimeksi oli nähnyt, olkihattu vasemmassa kädessä, ylpeä pää korkealle kohotettuna, totisen, lempeän muodon ympärillä keveät kiharat, joita vieno iltatuuli näytti vallattomalla kädellä mielin määrin asetelleen.
VII.
Roosa jäi hetkiseksi seisomaan kynnykselle; sitten kiiruhti hän, vähän päätään nyökäyttäen, kreiviin päin ja hänen ohitseen isänsä luo, joka sulki hänet hellästi syliinsä ja suuteli hänen otsaansa. Siitä kääntyi hän taas kreiviin päin, nyökäytti vielä päätään — mutta nyt ystävällisemmin — ja sanoi sitte iloisesti:
"Me olemme vanhoja tuttuja, herra kreivi ja minä", sekä ojensi hänelle kätensä.
Kreivin käsi vapisi vähän; hetki, jota hän oli viimeksi kuluneina tuntina melkein tuskallisesti odottanut, oli nyt kuitenkin liian nopeasti tullut ja oli kauniimpi ja suloisempi kuin hän koskaan oli saattanut toivoa. Nyt vasta näki hän, miten muistonsa oli häntä pettänyt, miten häneltä kaikki peittänyt. Tämä täysinäisyys suurinta suloutta äänessä, puheessa, ryhdissä, liikkeissä — miten vaillinainen ja miellyttämätön oli tämän suhteen ollut hänen muistinsa luoma kuva! Ja miten oli hän ensimäisen ja yhden ainoan kohtauksen perästä voinut odottaa niin ystävällistä vastaan-ottoa! odottaa, että hän ojentaisi hänelle kätensä ja sanoisi häntä vanhaksi tutuksi! Kreivi oli sangen onnellinen.
Roosakin oli yhtä onnellinen. Hän iloitsi kreivin tulosta isänsä tähden, jota se olisi kovin surettanut, jos hänen nuoruutensa ystävän poika ei olisi käynyt häntä tervehtimässä; hän iloitsi hänen tulostansa itsensä tähden, koska siten olikin käynyt toteen ääni, joka oli hänelle kuiskuttanut: sinä et ole häntä nähnyt viimeistä kertaa; hän iloitsi hänen täällä olostansa, koska hän juuri äsken oli niin innokkaasti häntä muistellut.
Herra von Weissenbach pyysi toistamiseen häntä jäämään illalliselle. Roosa katsoi pitkien silmäripsiensä takaa kreiviä silmiin. Niissä kuvasti semmoinen neuvottomuus, että neitinen tuskin voi olla nauramatta — neuvottomuus, kun hänen nyt kuitenkin täytyi tunnustaa, että hän ei ainoastaan voinut jäädä, mitä hän siihen asti oli kieltänyt, vaan että hän aivan mielelläänkin jäisi.