"Jääkäähän toki, herra kreivi", sanoi hän, "te näytätte tosiaankin vähän väsyneeltä, eikä liene hetkisen lepo hevosillennekaan vastenmielistä".
Kreivi kumarsi; vanha herra löi otsaansa.
"Uskomatonta", murisi hän, "että minä voin sen unhottaa; mutta ei
Wengelikään ajattele niin mitään". Hän soitti kiivaasti kelloa.
"Olehan huoletta, isäseni", sanoi Roosa, "minä sanon hänelle; minun täytyy jättää teidät muutamiksi minuuteiksi, kunnes teevesi kiehuu".
Se oli kreiville onnellinen ilta; hän ei tiennyt olevan sydämmeensä sulettuina semmoisia lämpimiä iloisuuden lähteitä. Pöydässä juohtui hänelle mieleen, miten köyhä hän vielä muutama hetki sitten oli ollut, ja silloin säpsähti hän ensin ja sitten täytyi hänen hymyillä, kuten sen, joka äkkiä rikastuttuaan ajattelee mennyttä hätää ja pulaa. Itse ympäristökin: kummalliset, vanhat huonekalut, joilla tämäkin huone, jossa he teetä joivat, oli koristettu; haaveellisesti kuvatut jumalat ja jumalattaret, paimenet ja paimenettaret laumoineen, jotka muotokuvain verosta peittivät tämän huoneen seiniä; kukitettu teekannu Dresdenin posliinista, josta Roosa kaatoi tuoksuavaa juomaa kummallisen muotoisiin kuppeihin; haaranainen kynttiläjalka kiteislasista, jossa kolme sangen valoisaa kynttilää paloi — kreivistä tuntui, kuin olisi hän jo lukemattomia kertoja syönyt tältä pöytäliinalta, johon Leonardo da Vincin "ehtoollinen" ja vuosiluku 1729 oli kudottu. Kreivi oli liian onnellinen voidakseen olla hyvin puhelias, maikka hän kylly taitavasti osaa keskusteluun; mutta matkoistaankin kertoessaan tai kun hänen täytyi vanhalle herralle lausua ajatuksensa kahvi- ja teetullista — aina etsivät hänen silmänsä Roosan silmiä, jotka pysyivät koko illan iloisina, veitikkamaisina. Niin, olipa hän vielä huomaavinansa neiti von Weissenbachin tahallaankin kiihoittavan häntä vastaväitöksiin ja tulevan sitä innokkaammaksi, mitä enemmän hän kohteliailla ja kauniilla lauseilla koetti karttaa niitä.
Teen perästä asuinhuoneessen palattua koetti kreivi saada Roosaa soittamaan vähän pianoa, joka, kuten hän nyt sai kuulla, oli herttuattaren lahjoittama; mutta Roosa ei suostunut.
"Saammehan toivottavasti useammin — hyvin usein nähdä teitä luonamme", sanoi hän, "eikä sovi heti ensi kerralla täydellisesti näyttää kaikkia avujansa ja tyhjentää taitojensa lähdettä. Mutta jos tosiaankin vielä näinä päivinä lähdette Italiaan, kuten pöydässä sanoitte —"
Hän pani kätensä pianolle ja katseli kreiviä niin veitikkamaisesti, niin uhkaavan uskomattomalla hymyllä, että kreivi kiirehti vakuuttamaan, ettei matkalla Roomaan ollut ollenkaan kiirettä ja että hän nyt, löydettyään niin ystävällisiä ja rakastettavia naapuria, ei ollenkaan pitänyt kauhistavana ajatusta jäädä kauemmaksi, ehkä pitkäksikin ajaksi kotiinsa.
Roosa kumarsi päätään syvään ja sanoi alaskäännetyin silmin: "te olette sangen hyvä, herra kreivi".
Sitten läksi hän, vielä kerran hetkisen puserrettuaan Roosan kättä ja kiitollisella kumarruksella vastattuaan isän pyyntöön, että hän hyvin kohta uudistaisi käyntinsä Weissenbachissa. Hän nousi satulaan ja ratsasti lämpimään kuutamayöhön, rinta täynnä autuutta, joka teki hänet mykäksi. Roosa istuutui, kun isänsä, joka kävi säännöllisesti kello kymmenen aikaan levolle, oli hänet jättänyt, pianon eteen ja soitteli myöhään yöhön, kuten tapansa oli silloin, kun jokin oli hänen sieluansa tavallista enemmän innostuttanut. Kylän vahti, jolla, kuten useimmilla hänen maamiehillään, oli hyvä korva, arveli kivipylväällä hovin portin edessä istuessaan ja tuntikausia Roosan soittoa kuunnellessaan: neiti ei ole vielä koskaan soittanut niin kauniisti kuin nyt.