Päivällisen perästä — vaikka kreivi oli tuskin muruakaan maistanut, kuten vanha emännöitsijä päätään pudistellen sanoi — kävi hän vielä kasvihuoneissa ja tallissa, jolla hän toivoi voittavansa herra von Weissenbachin suosion. Hän taputti lemmikkinsä — ruskean Berberialaisen tamman, jonka hänen ystävänsä Bash-Aga-El-Mokrani, oli hänelle Algeriasta lahjoittanut — kaarevaa kaulaa, ja jalo elukka hieroi sievästi päätään hänen olkapäähänsä ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti, eikö tänään tulekaan nelistystä sänkipeltoja myöten Weissenbachiin. "Tuleepa tänään parempaakin, Zuleika", sanoi kreivi, "paljon parempaa", ja hepo nyykäytti päätään ja kalisutti rautarenkahista marhamintaansa, juurikuin olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli.
Kreivi oli monesti ollut kysymäisillään, eikö hän saisi omilla vaunuillaan hakea vieraitansa Weissenbachista, sillä hän pelkäsi tosiperään, ettei avoliiterissä olevain vanhain perhekärrien vietereihin eikä akseleihin sopinut enää luottaa; tuskinpa tarvitsi epäillä tuon vahvaluisen mustan veturinkaan pahasta tahdosta vetää ensi käänteessä kärrit tien ojaan. Hän ei ollut kuitenkaan uskaltanut puhua pyyntöänsä. Herra von Weissenbach ei kopeillut köyhyydellänsä eikä kokenut sitä peitelläkään; mutta kuitenkin voi huomata, että tämä oli hänen luonteessansa arka paikka, jonka vähintäkin koskettamista hän olisi pitänyt suurena loukkauksena. Niinpä oli kreivi viisaasti jättänyt asian siksensä, vaikka hän nyt, kun määräaika oli jo kulunut, eikä heitä vielä kuulunut, kiroili turhan tarkkaa arkuuttansa ja oli jo kymmenesti satuloittaa hevosensa ratsastaaksensa heille vastaan ja siten nähdäkseen, ettei hänen pelkonsa ollut turha.
Vihdoin, kun hänen levottomuutensa oli noussut korkeimmilleen, tulivat nuo vanhat vaunut rämisten pihaan. Kreivi kiiruhti tykkivin sydämmin rappuja alas vieraitansa vastaan ja hänen ensi silmäyksensä kohtasi pastorin, joka juuri oli hypännyt vaunuista ja siinä kompastunut. Odottamattomasti ja vastoin toivoaan nähdessänsä hengellisen herran, tuntui kreivistä, kuin olisi koko maailma äkkiä vaipunut harmaan hunnun peittoon. Hänen täytyi koota kaikki voimansa, ettei Roosa, jonka pitkä vartalo nyt näkyi kumartuneena vaunujen ovella, eikä viimeksi tuleva herra von Weissenbach huomaisi hänen hämmästystänsä. Herra von Weissenbachilla oli ollut tärkeätä puhuttavaa herra pastorin kanssa ja sentähden oli hän kulkenut sikäli ja saanut hänet tulemaan mukanaan linnaan, jossa hän vallan varmaan saattoi toivoa ystävällistä kohtelua kreivin puolelta. Pastori uskalsi toivoa, että niin mahtava puolustus avaisi vielä arvottomammallekin vierasvaraisuuden ovet. Kreivi kumarsi ja sanoi ehkä vähän teeskennellyllä hymyllä, ettei ollenkaan tarvittu anteeksi anomisia. Hän etsi Roosan silmiä saadakseen niistä lohdutusta onnettomuudessaan, mutta ne näkyivät karttavan hänen katsettansa. Se saattoi hänet vielä enemmän pahoilleen. Roosa ei ollut täyttänyt lupaustansa pukeutua täksi päiväksi loistavaan pukuun. Hänellä oli päällään sama yksinkertainen hame kirkaspohjaisesta, ruusukkaasta kesävaatteesta, jossa hänet kreivi oli ensikerran nähnyt vaahterain alla; ei vähintäkään koristusta, ei nauhoja, ei liepeitä; ei leveäreunainen olkihattukaan ollut vielä saanut uutta reunusta. Kreivi ei tiennyt, oliko tämä, kuten näytti, tahallinen yksinkertaisuus hyväksi vai pahaksi merkiksi hänelle selitettävä; hän oli liian sekaannuksissa ja liian pahalla tuulella, voidakseen tässä silmänräpäyksessä päästä mistään selville. Hän tiesi ainoastaan, ettei hän elämässään ollut mitään niin ilolla odottanut kuin tätä hetkeä, jolloin hän saisi näytellä Roosalle talonsa, jonka hän ainoastaan häntä varten oli niin kauniiksi laittanut; hän tiesi, että se hetki oli tullut ja niin tai näin kadottanut koko arvonsa, koko viehättäväisyytensä, koko runollisuutensa.
X.
He nousivat leveitä, kasvuilla runsaasti koristettuja, toiseen kertaan vieviä kiviportaita. Pastori huudahteli tuon tuostakin ihastuksesta ja ihmettelemisestä, mikä teki kreivin vieläkin kärsimättömämmäksi. He kulkivat ylemmän esihuoneen läpi, joka samoin kasvuilla ja sen lisäksi muutamilla hyvillä kipsikuvilla sievästi koristettuna näyttikin varsin kauniilta ja muhkealta. Palvelija avasi oven esihuoneesta avonaiseen kuvastokäytävään, joka tältä puolen — Weissenbachiin päin olevalla linnan takapuolella — eroitti ja samalla yhdisti pitkän huonerivistön; sitten meni hän edeltä, herra von Weissenbach ja pastori seurasivat häntä. Kreivi tahtoi kumartaen laskea Roosan ohitsensa, kun tämä äkkiä pani kätensä keveästi hänen käsivarrelleen. Melkein pelästyneenä katsahti kreivi häneen. Hänen suuret sinisilmänsä, jotka omituisen lempeästi ja suruisesti häneen katsoivat, kiilsivät kosteasta loistosta; mutta hänen huulensa ympärillä leikitteli hymy.
"Olettehan oikein ilolla odottanut tätä päivää", sanoi hän hiljaa.
Kreivi ei voinut mitään vastata, ei edes päätään nyykäyttää; ainoastaan huulensa vavahtivat.
"Minä en sille mitään voi", jatkoi hän samalla hiljaisella äänellä, mutta nopeammin vaan, "älkää toki kostako sitä minulle!"
Hän tarjosi kreiville kätensä, jonka tämä veti huulillensa. Sitten kohotti hän taas päänsä. Hänen silmänsä säteilivät; pikainen muutos surusta iloon oli jotakin lumoavaista. Nyt oli taas kaikki hyvin ja paremmin kuin hyvin! Nyt olivat maailma ja elämä taas kirkkaat, kirkkaammat kuin koskaan ennen.
Roosa hymyili. Hän ei tiennyt valtaansa tämän miehen yli niin suureksi, miehen, joka hänestä näytti niin voimakkaalta, niin vakavalta, niin oman arvonsa tuntevalta; selvä tieto tästä vallastansa täytti hänen sydämmensä äärettömällä ylpeydellä.