Ylpeydellä ja nöyryydellä; vai oliko tuo nöyryyskin salaista ylpeyttä vaan? Eikö se ollut ylpeyttä, tuo hämärä tunne, joka hänet tänään sai pukeutumaan yksinkertaisimpaan pukuun, mitä hän voi löytää? Vai oliko siinä jotain muutakin, josta hän itsekään ei ollut selvillä? Oliko hän ainoastaan hetkeksi tahtonut rikkaassa kreivissä vaikuttaa kunnioitusta köyhyydellään? Vai oliko hän kauemmaksi tulevaisuuteen katsonut ja tahtonut sanoa: ken minua rakastaa, hänen pitää minua semmoisenaan rakastaman taikka minä en huoli hänen rakkaudestaan.
Roosan sielussa aaltoilivat nämä epäilykset hänen hiljaisena milloin kreivin milloin isänsä sivulla kulkiessaan kauniin huonerivistön läpi. Kreiville oli onni tuottanut takaisin hänen älykkäisyytensä, jonka tuo odottamaton sattuma oli häneltä riistänyt. Hän voi sukkelasti vastata vanhan herran kysymyksiin ja osasi kohteliaasti kiertää papinkin onnistumattomia imarruksia; mutta hänen silmänsä katsoivat aina Roosaa, jonka muotoa nyt ystävällinen lempeys elähytti, vaikka hänen huulensa aniharvoin avautuivat tekemään muistutusta ja senkin vaan silloin, kun isänsä tai pastori kysyivät suorastaan hänen ajatustansa. Hän ei voinut puhella, arvostella, laskea leikkiä kuin muulloin. Joka askeleella tunsi hän syvemmin, että kaikki tämä tuhlaavaisesti levitetty komeus oli ainoastaan kunnian osoitus hänelle. Vähäpätöisinkin sana, jonka hän milloinkaan oli Weissenbachissa teeskentelemättömästi ja viattomasti lausunut kauneuden aististaan ja taipumuksistaan, oli otettu varteen. Tuossa olivat nuo korkeat peilit, joissa hän oli sanonut voivan kuvaisestaan iloita; tässä olivat ruusupuiset huonekalut tummansinisine silkkipeitteineen, jommoisilla hänen huoneensa herttuan linnassa oli ollut varustettu; melkein joka huoneessa oli soutotuolia, joissa hän niin mielellään kiikkui; tässä taas piano, jota hän ei uskaltanut koskettaa, kun hän ensi silmäyksellä huomasi sen olevan eräästä tehtaasta, jota hän äskettäin oli paraaksi kehunut; tuossa oli sali, jonka hän itse näytti pienimpiin osiinsa saakka järjestäneen, niin tarkoin oli se sen kuvan mukainen, jonka hän kerran tanssista puhuessa oli tanssisalista laatinut. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle äänetöntä ja kuitenkin niin kaunista puhetta; kaikki oli kuin sadussa, jossa puiden lehdet kieliksi muuttuen kuulijalle kuiskuttavat hänen elämänsä arvoituksen selitystä, jos hän sen vaan oikein ymmärtää. Monesti vavahti hän oikein: hänestä oli kuin kuulisivat toisetkin sen, mikä niin selvästi hänen sydämmessään kaikui; mutta onneksi näyttivät isä ja pastori tajuavan ainoastaan uuden laitoksen käytännöllistä puolta.
Alakerrosta, johon taas oli tultu, tarkastellessa ei viivytty niin kauan. Toinen puoli oli väliaikaisesti pehtorin, emännöitsijän ja palvelijain varalle jätetty; toisen oli kreivi omaksi asunnokseen varustanut. Näiden huoneiden yksinkertaisuus oli silmiin pistävä vastakohta äsken katseltujen huoneiden komeudelle; niihin katsottiin vaan ovelta, ja astuttiin sitte kirjaston viereiseen ruokasaliin, mihin kreivi oli pienelle pöydälle panettanut leivoksia, hedelmiä ja viiniä.
Vaikka herra von Weissenbach olikin monessa kohdin huomannut moitittavaa, niin oli tämä huone aivan hänen mieleisensä. Hän tunsi, kuten sanansa kuuluivat, vasta täällä taas maata jalkainsa alla; eihän kauneuden aistista ollut mitään sanomista, mutta hän puolestaan olisi koko linnan näin koristanut. Täällä ympäröi häntä tuo muinoinen aika, vaikkapa kaikki olikin taitavaa mukailua vaan.
"Mutta onhan tässä todellinen vanhanaikainen kappale", huudahti hän äkkiä, huomattuaan kellon uunin päällä, "onhan tämä todellinen, tai kaikki olisi petosta; eikö niin, kreivi Lengsfeld?"
Kreivi kiiruhti vakuuttamaan, että herra von Weissenbach oli osoittanut tuntijataitonsa, ja että kello oli perintö eräältä, Aukusti Väkevän hovissa eläneeltä sukulaiselta.
"Kummallista, etten minä koskaan huomannut tätä taideteosta isällänne", sanoi herra von Weissenbach, "se on ollut jossakin nurkassa, muuten ei se olisi minulta jäänyt huomaamatta. En ole koskaan nähnyt mitään niin täydellisesti sen ajan mukaista. Tässä on palanen historiaa, kreivi Lengsfeld".
Kreivi ei voinut iloita siitä, että hänelle oli niin hyvin onnistunut aikomuksensa tämän huoneen koristamisella miellyttää vanhaa herraa. Hänen suorasta mielestänsä oli tieto tukala, että hänen oli täytynyt ottaa niin turhamaiset imarruskeinot avuksensa. Vanhan herran viimeiseen lausumaan voi hän tuskin olla sanomatta, että tuo historiamurunen, jota kello muka edusti, vähintäänkin oli sangen hyödytön ja surullinen.
Herra von Weissenbach saattoi tuskin luopua kelloa katselemasta, joka muuten näytti herättäneen Roosassakin ihmettelemistä. Tämä uusi todistus kreivin huolenpitävästä hyvyydestä liikutti ja ihastutti häntä melkein vielä enemmän kuin kaikki muut seikat. Ja nyt rohkeni hän myöskin katsoa suoraan kreivin silmiin ja hymyillen osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. Kreivi tunsi veren nousevan kasvoihinsa; sekaannustaan salatakseen pyysi hän vieraitansa käymään pöytään.
Tuskin oli ruvettu istumaan ja kreivi lähettänyt pois palvelijan voidakseen vapaammin puhella vieraittensa kanssa sekä täyttänyt hienot lasipikarit sampanjalla, kun pastori kohoten esitti maljan "sille, joka hyvin rakastettuna ja jumaloituna haltijattarena ja emäntänä näissä huoneissa oli hallitseva ja vallitseva".