"Vaan näettehän, herraseni", sanoi Punaisen Hirven isäntä, "se tulee oikean sivistyksen puutteesta, jota nuo kyllä hyvät ihmiset eivät suinkaan löydä kaalinsa tai nauriinsa seasta. Perästäpäin, kun jo oli liian myöhäistä, ovat he kyllä nähneet, miten tyhmiä tölliköitä he olivat, kun he v. neljäkymmentäkahdeksan, jolloin heille kaikki niin sanoakseni tarjottimella kannettiin, eivät niistä huolineet. Silloin olisivat he saaneet ilmaiseksi sen, mitä heidän sitten on täytynyt runsaalla rahalla ostaa. No, siitä harmista ovat he jo päässeet, ja meidän kesken sanoen, he saattoivat sen maksaakin; mutta häpeä se kuitenkin on ja sinä se pysyy. Veroista vapaaksi osto! neljäntoista vuoden summa kiiltävissä kovissa taalereissa, kun vanhempamme ja vanhempiemme vanhemmat jo kentiesi kuinka monta vuosisataa ovat saaneet koroille antaa paraan viljansa, paraan karjansa ja vielä muita kaikenmoisia veroja ja kiskomisia! Uskotteko, herrani, ett'ei kukaan vanha vaimo tässä kylässä saanut kerätä edes lumppujakaan hovin luvatta? ja teurastustoimi, joka jo viisikymmentä vuotta on kuulunut minun suvulleni, oli hovin oikeus? — Hovin vääryys, sanoin minä yhdentenäkolmatta päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa neljäkymmentä ja kahdeksan, kun me kaikki olimme kokoontuneet hoville, ja se vanhus seisoi oven edessä ja me alempana, ja minä olin puhujana. Me emme tahdo enää mitään hovin vääryyksiä, sanoin minä, ja kuparisesta elomitasta, jolla hovin hoitaja verojyviä mittaa, on pohja ulospäin pullistunut, joten se on kolmannesta suurempi, sanoin minä. Silloin olisi teidän pitänyt nähdä vanhusta, miten hän vihasta ihan liituvalkeana juoksi huoneesen ja toi pyssyn ja huusi: 'ken minua pitää petturina, sen ammun paikalla kuoliaaksi kuin koiran'. Silloin juoksivat he kaikki pois, ja minä en sitä asiaa luonnollisesti voinut yksinäni saada aikaan. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kun verosta vapaaksi osto tuli ja herra von Weissenbach ei meitä enää perjantaina voinut kutsua hoviin tuomarinsa eteen eikä mieltään myöten panna vankikomeroon, pisti hän ensin kaikki kauniit taalerimme taskuunsa ja möi kaksi ritarikartanoansa; ja tämänkin hovin olisi hän myönyt; ainoastaan sentähden ett'ei siihen kuulu mitään maa-omaisuutta ja vanhasta kartanosta — näittehän sen tänne tullessanne — talo tien vieressä oikealla puolella viheriöine ikkunan peitteineen ja lehmukset portin edessä — näitte? no, siitä ei tahtonut kukaan mitään tarjota, sillä puisto huoneuksen takana on enimmäkseen vaan huonoa puuta ja meillä on metsässä tuolla alhaalla kyllin huokeata puuta, Jumalan kiitos. Niin on hän siis saanut pitää hovinsa, ja hän saa nyt olla iloinen, ett'ei hän sille ole löytänyt ostajaa, sillä sittemmin on kaikki käynyt aivan toisin kuin armollinen herra ajatteli. He menivät, näette, kaupunkiin, armollinen herra ja neiti, ja tahtoivat siellä elää komeasti ja ilossa. Mutta mitä tapahtuu? Herra von Weissenbach panee rahansa uuden pankin asioihin ja ajattelee luultavasti: siinä kasvavat ne kaksin ja kolminkertaisiksi, ja yks kaks, mennyt oli kaikki, mitä hänellä oli, ja ihmiset sanovat: menipä vielä enemmänkin. Ja eräänä kauniina iltana — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — ja minä seisoin oveni edessä postia odotellen, silloin tulivat he, ei neljän harmaa-täplikkään vetämissä komeissa vaunuissa, kuten olivat lähteneet, vaan vanhoilla rattailla ja yhdellä hevosella, joka ennen oli ollut vanhan herran ratsu, eikä ollut viisivuotisesta kaupungin tallissa seisomisestaan vähääkään nuorentunut tai kaunistunut. Siitä saakka ovat he eläneet hovissa, mistä, tietäköön taivas, luultavasti vanhoista romuista, joita kartano on täynnä ylhäältä alas saakka; sillä minun talolleni ainakaan eivät he vielä ole penniäkään tuottaneet, vaikka minä keitän parasta olutta kahden peninkulman alalla ja koko kylä ostaa minulta sokurinsa, kahvinsa ja sikurinsa. No, minusta nähden olkoon se miten hyvänsä, minä tulen toimeen aatelisitta nälännäkijöittäkin; minussa on myöskin ylpeyteni ja minä kohotan lakkiani kelle tahdon, enkä alennai kuten naapurini, jotka yhä vielä puhuvat 'armollisesta herrasta', ja kun hänet joskus kylässä näkevät, kumartavat hänelle, ikäänkuin siinä itse Herra Jumala olisi, ja hänen tytärtänsä nimittävät 'hovin neidiksi' ja kun oikein hyvää tarkoittavat, 'hovin pikku Roosa ryökkinäksi', ikäänkuin emme kaikki olisi vapaita miehiä, jotka valtiolle veronsa maksavat ja joiden ei, hitto vie! tarvitsekaan huolia mistään hovista".

Jos Punaisen Hirven isäntä vieraillensa tämmöistä ja muutakin sen lisäksi hovista kertoeli ja yleensä joka tilaisuudessa puhui hyvin pahaa herra von Weissenbachista ja neidestä, niin olikin hänellä jotain syytä siihen, koska hän vanhempiensa köyhinä kuoltua olisi, maailmanhistoriallisesta kutsumuksestaan huolimatta, varsin luultavasti joutunut kurjuuteen, elleivät herra von Weissenbachin isä ja nykyinen herra olisi orpopoikaa ottaneet turviinsa, lähettäneet kouluun ja kaikin tavoin muutenkin auttaneet elämään. Ehkäpä koskikin se, mikä kähärätukkaisen isännän puheissa oli totta, yksityisiä kohtia, jotka eivät hovin asukkaille oikeastaan häpeäksi olleet. Että vanha herra von Weissenbach harvoin näyttäytyi alueensa rajojen ulkopuolella ja kaikkia kohtaan osoitti ylhäistä kylmäkiskoisuutta, ei kyllä sovi kieltää; mutta kun hänen tehtävänsä ei ollutkaan, kuten Hirven isännän, osoittaa matkalaisille kylän puolesta kunniaa ja heitä huonoilla kertomuksilla ja keskinkertaisella oluella ravita, niin jättikin hän oikeastaan tekemättä vaan sen, mikä ei hänen virkaansa kuulunut; ja kun kylän rouvat sekä moni mieskin, jotka olivat neidin nähneet tyttöseksi kasvavan, hänen nyt, kun oli viisi vuotta ollut kylästä poissa ja sillävälin muhkeaksi naiseksi ylennyt, puhellessaan yhä vielä kuten muinoisina aikoina nimittivät "hovin pikku Roosaksi", niin ajattelevan ihmisen mielestä ei siinäkään ollut mitään vahingollista eikä neidin hyvää mainetta pahentavaa. Ehkäpä se päinvastoin osoitti parempaa puolta neidin luonteessa; ehkäpä hän oli säilyttänyt aina kaksikymmenenteen ikävuoteensa — siinä iässä oli hän juuri nyt — jotakin lapsellisuudestansa ja avosydämmisyydestänsä, joita avuja tarkempi korva voisi tuosta ystävällisestä nimityksestä huomata. Tätä luuloa ei ainakaan se vastustanut, että neidin nähtiin usein astuvan juuri kylän köyhimpäin asukasten majoihin ja monesti vasta pitkän ajan perästä palaavan, köyhäin joka kerran toivottaessa hänelle siunausta ja hänen käsiään suudellessa. Se seikka vaan oli siinä nimityksessä huomattava, että, ken ei neitiä tuntenut, sai tuosta "pikku"-nimestä helposti aivan väärän kuvan hänestä; mutta kun kuva sittekin oli mieluinen, saattoi tämänkin onnettomuuden pitää melkein kärsittävänä.

II.

Olipa se seikka miten hyvänsä, neiti Roosa itse kantoi tuota nimitystä sangen keveästi, muuten ei hänen astuntansa olisi voinut olla niin notkea, kun hän eräänä ihmeen kauniina syyskesän aamuna astui puiston pitkää varjokäytävää myöten lempipaikallensa, kuten tapansa oli tehdä kauniina päivinä, siellä hetkisen lukeaksensa, mietiskelläksensä ja unelmoidaksensa. Varjokäytävän muodostivat suuren suuret kauniit pyökkipuut, jotka tuuheilla oksillaan peittivät leveän tien kokonaan. Ainoastaan siellä täällä tunkeusi auringon säde tuuhean lehtikaton lävitse kultaamaan maata ja nuorta neitoa, joka iloissaan viileydestä, kirjakori vasemmalla käsivarrellaan, oikeassa kädessään leveäreunaista olkihattua heilutellen, katseli milloin puiden latvoihin, milloin pitkää, auringon kirkastamaan maisemaan vievää käytävää pitkin. Siinäpä olisi ollut suloinen kuva sille, joka hänet niin olisi nähnyt nopein askelin vaaleassa pukimessaan suurien, tummain puiden välitse liihoittelevan. Mutta häntä ei nähnyt kukaan, eikä nuori neitonenkaan ajatellut mitään vähemmän kuin huomion herättämistä. Kahteen vuoteen, joina hän usein päivä päivänsä perästä oli puiston läpeensä kuleskellut, ei hän ollut vielä kohdannut ketään, ellei lukuun oteta vanhaa palvelijaa Wengeliä, joka pyssy kädessä usein kävi tarkastelemassa, koska hän toimitustensa pitkää luetteloa ei olisi metsä- ja puunvartijan viratta pitänyt täydellisenä. Paitsi Wengeliä ja silloin tällöin paria kylän miestä, jotka talven tarpeiksi puita hakkasivat, ei puistossa ollut ketään tavattavana, niin että Roosa täällä viheriäin puiden ja sinisen taivaan alla tiesi yhtä yksin olevansa kuin oman kammarinsa seinien välillä, jonka ikkunoista saattoi ulkohuoneiden kattojen ylitse suosittuun puistoon katsella. Eikä voitukaan helposti löytää toista aluetta, jonka olisi yksinäisyys tehnyt niin suosituksi, niin viehättäväksi. Monen moneen vuoteen ei ollut tehty mitään puiston ylläpitämiseksi, joten se vähitellen taas oli omistanut neitsyellisen metsäluonnon alkuperäisen luonteen. Oikeata koristepuistoa hietakivisine kuvapatsaineen, kiinalaisine temppelineen, sammalmajoineen ja muine semmoisine keksintöineen, joita esi-isiemme mielikuvitus runsaasti loi, ei tässä ollut koskaan ollut; mutta nyt olivat nuo muinoiset laajat nurmikotkin peittyneet kaikenmoisilla kanervilla, jotka saivat vapaasti levitellä siemeniään; ruohoa kasvoi käytävillä, joista ainoastaan leveillä ajo- ja ratsasteillä oli enää mahdollinen esteettömästi kulkea, sillä kapeammat vaivaloisesti kiertelivät oikealta ja vasemmalta tunkeutuvien pensasten välitse. Kun ruostunutta pyssyä, jota vanha palvelija Wengel tarkastusmatkoillaan puistossa olallaan kantoi, ani harvoin lau'aistiin ja se silloinkin vaan erittäin heikon, juurikuin näivettyneen paukauksen vaikutti, niin pitivätkin kaikenlaiset eläinlajit tätä aluetta turvallisena pakopaikkana tämän maailman vaaroissa. Etenkin laululinnut tunsivat olonsa suloiseksi noissa tiheissä pensastoissa, jotka olivat kasvaneet läpipääsemättömiksi varvikoiksi, sillä keväällä ja alkukesällä oli tuossa viheriässä erämaassa kaikkialla riemua, iloa ja kuherrusta; mutta kuhersipa siellä metsäkyyhkykin ja käki kukkui, ja erääsen osaan, missä muutamat ikivanhat tammet kohottivat jättiläispäitään nuorempaa sukupolvea paljon korkeammalle, oli majoittunut varisperhe, jonka raakkuvien jäsenten luku vuosi vuodelta kasvoi. Eipä otuseläimiäkään puuttunut; jänikset hyppelivät niin verkkaisessa tahdissa tien yli, kuin olisivat aivan hyvin tienneet vanhan Wengelin pyssyn tavallisesti vasta kolmannella kerralla laukeavan; ja iltasilla, kun ensimäiset tähdet tummansinisellä taivaalla tuikkivat ja puissa ja pensaissa alkoi humista ja kahista, saattoi useastikin nähdä metsäkauriiden tulevan niitylle ja hienoa ruohoa syöden maahan taivutetuin kauloin hitaasti metsän reunaa taas lähestyvän.

"Se on väärin", sanoi vanha Wengel, "me voisimme vuosittain parin sadan taalerin edestä puita myödä, kuten silloin kun armollinen rouva vainaja, toimellinen emäntämme, vielä eli; ja voisimme nyt, kun metsästysaika taas on käsissä, pari kertaa viikossa saada paistia pöydälle, mutta eihän armollinen herra tahdo; jos te, armollinen neiti, kerran armolliselle herralle —"

Vaan armollinen neiti piti yhtä vähän lukua tämmöisestä suositun puistonsa hyväksikäyttämisestä kuin hänen isänsäkin, vaikka ehkä toisenlaisesta syystä. Se ei olisi loukannut hänen ylpeyttänsä eikä runollista mieltänsä, jos olisikin hakattu ja maahan kaadettu nuo vanhat tammet ja pyökit, joiden latvojen yli purjehtivia kesäpilviä hän niin usein ihastuneena oli katsellut. Että täällä kaikki pysyi semmoisenaan, kuin ne nyt olivat, eikä mikään muu kuin luonnon lempeä, kaikkivaltias käsi koskenut hänen pyhää metsäänsä — tämä varmuus kuului siihen runollisuuden maailmaan, jossa hän sitä mieluummin ja sitä vapaammin oleskeli, mitä vähemmin hän — ainakin viime vuosina — sai ulkomaailmasta nähdä ja kuulla.

Hän ei tosin suuresti halunnut tuohon todelliseen maailmaan, joka oli hänen rakkaan isänsä tehnyt erakoksi, melkeinpä ihmisten vihaajaksi. Hän ei kuitenkaan sitä maailmaa vihannutkaan, sillä siksi oli hän liian nuori, ja hänen henkensä liian vahva. Jotenkin rauhallisesti voi hän muistella kaikkea loistoa ja ihanuutta, jotka hän kaksi vuotta sitte oli jättänyt, seuratakseen isäänsä yksinäisyyteen; täytyipä hänen usein hymyilläkin, kun hän ajatuksissaan kuvaili entistä tilaansa hallitsevan herttuattaren hovineitsyenä, kun hän muisteli, miten tämä korkea nainen häntä rakasti melkein kuin sisartansa, miten hallitseva herra imartelevaisella huomiolla häntä kohteli, miten hovin juhlissa nuoret ja vanhat, jotta tahtoivat päästä korkean herrasväen hyvin tunnetun lemmikin suosioon, häntä kilvalla imartelivat ja koettivat voittaa puolellensa. Miellyttävä hymy kuvasteli aina hänen kasvoissaan, kun hän itseään semmoiseksi kuvaeli, kuten unissa usein tapahtuikin, ja sitten tähän loistavaan unikuvaan vertasi tyttösen, joka yksinkertaisimmassa, koruttomimmassa keveässä kesäpuvussa — kiharakutrit otsalle jaettuina, että aamutuuli voi niitä mielin määrin heilutella, kirjakorinen vasemmalla käsivarrella, leveäreunainen olkihattu oikeassa kädessä, iloisena, milloin ilo miellytti, ajattelevaisena, jos miettiminen näytti viehättävämmältä, niin vapaana, kuin puiden lehdillä sirkuttaen leikkivät linnut — usein kuljettua varjokäytävää lemmikkipaikalleen astui.

Tänään heräili ja rallatteli hän lakkaamatta kappaleita mieleisimmistä lauluistaan, ja ken hänet tarkemmin tunsi, tiesi hänen nyt olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Hänellä olikin syytä olla tyytyväinen. Ensiksikin oli isänsä monen ajan perästä näyttänyt aamiaispöydässä niin virkeältä ja hyvinvoivalta sekä osanottavaiselta, jopa iloiseltakin; sitten oli juuri syödessä tullut isälle herttuattaren omakätinen kirje, jossa hän pyysi "kunnianarvoista ystäväänsä kumminkin rakkaalle Roosallensa antamaan lupaa tulla muutamiksi viikoiksi hänen luoksensa, koska hänen (herttuattaren) nyt kerran oli täytynyt luopua toivosta häntä itseänsä (Roosan isää) luonansa nähdä". Kolmanneksi oli kieltävä vastine, jonka hän oli kammarihusaarin mukana lähettänyt, hänestä onnistunut niin hyvin, niin perin kauniisti ja taitavasti, ettei ruhtinatar siitä suinkaan voinut loukkaantua; ja neljänneksi oli ilma niin tuoksuinen ja rakas puisto aamuauringon paisteessa niin hiljainen, ja puiden latvojen välitse loisti korkea taivas niin kirkkaan siniseltä. Roosa huomasi, että maailma oli varsin, varsin kaunis, ja tiesi jo edeltäpäin, että hänen tämänpäiväinen lukuhetkensä mielikkipaikalla oli vielä erittäin tuleva nautintorikkaaksi.

Roosan lemmikkipaikka oli lähellä varjokäytävän päätä, missä metsä oikealle ja vasemmalle hevosenkengänmuotoisesti erosi, jättääkseen tilaa hiukan viettävälle nurmikolle, jonka toisella puolen oli aukea, tasainen keto. Missä keto ja nurmikko yhtyivät, oli puiston senpuoleinen raja, jota kuusiriu'uista pantu aita ja oja olivat muinoin selvemmin osoittaneet, kuin nyt, jolloin aita oli hajonnut tai kylän vaimoin ja lasten saaliiksi joutunut, ja melkein kokonaan kuivanut oja oli runsaan ruohon peitossa. Viljavan, hyvin asutun tasangon tuolla puolen oli kukkularivistö, alin rappu metsävuoristoa, joka säännöttömine pengermineen kohosi niiden takaa ja vihdoin ikäänkuin sinisinä vuoriaaltoina rajoitti näköalan. Kukkularivin juurella tahi ehkä vähän ylempänä — muutenhan sitä ei olisi voinut niin selvästi nähdä — oli valkeanhohtava linna. Se kohosi ylpeästi viheriästä metsästä, jonka peitossa linnaan kuuluva kylä kokonaan oli. Kauempana oli muitakin kyliä siellä täällä tasangolla, joka ulottui kauimmaksi oikealle päin, mistä pienen pääkaupungin tornien huiput sillä puolen syvemmästä laaksosta näkyivät.

Tämän kaikki voi puiston reunalta, leveäoksaisten vaahterain alta yht'aikaa nähdä, ja sentähden olikin Roosa vanhan Wengelin avulla siihen laittanut turvepenkin ja sen eteen pystyttänyt pienen pyöreän kivipöydän, jonka Wengel oli puistosta löytänyt. Roosa rakasti luontoa ja piti sangen paljon kauniista maisemista, vaikka hänen täytyi lyhytnäköisyytensä vuoksi käyttää kaukolasia, milloin tahtoi tarkemmin tuntea kaukaisemmat esineet. Niinpä seisoi hän tänäkin aamuna, pantuaan hatun ja kirjan pöydälle, nojaten vasemmalla kädellään pöytään, ja katseli ihastellen seutua, joka tuskin koskaan oli niin suloiselta näyttänyt kuin tänään. Tosiaankin koreili se tänään kuin juhlapuvussaan; niin kirkkaasti valaisi aurinko vainioita, joilla näkyi ihmisiä siellä täällä elonkorjuun toimessa; niin vehreinä loistivat niityt; niin ihanasti sinertivät vuoret, niin hohti taivas, niin välkkyi lauhkeanlämmin ilma, jossa valkoisia hämähäkin lankoja tuntumattoman tuulen hengen kantamina edestakaisin häilyi.