Roosa katsoi kauan pääkaupungin tornien huippuja. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat kirjeen edelle, joka hovihusaarin sapelin taskussa juuri nyt oli matkalla sinne. Hän näki ruhtinattaren avaavan kirjettä, lukevan ja omituisella tavallaan sulomielisesti päätään pudistaen kokoon käärivän. Roosasta tuntui, kuin kirjoituksensa, joka juuri äsken oli näyttänyt hänestä niin kauniilta, ei kuitenkaan olisi ollut sopiva vastine niin lempeään ja ystävälliseen kirjeesen. — Tuo lause "poissaolon onnesta" oli kyllä sangen nerokkaasti kyhätty, ja herttuatar, joka Göthensä niin hyvin tunsi, on kyllä ymmärtävä sanain tarkoituksenkin, mutta olisinhan minä voinut löytää sydämellisemmänkin lauseen. Ja hän oli niin iloinnut tulostani — 'vaikkapa vaan muutamiksi päiviksi, rakas Roosaseni' — vaan miksi taas lähtisin maailmaan, josta olen luopunut.
Hänen täytyi nauraa näitä sanoja itsekseen puhuessaan. Äkkiä täytti hänet nuoruutensa, voimansa, ehkäpä vähän myöskin muotonsa viehättävyyden tunto; tähän oman arvon tuntemiseen ei tuo nunnamainen maailmasta kieltäymisen ilo kuitenkaan oikein tahtonut sopia. Juuri silloin oli hän myöskin näkevinään muutamain nuorten hoviherrain kasvot, jotka ennen olivat kilvalla osoittaneet kunnioitustaan ruhtinattaren suositulle; ja nämä kasvot hymyilivät niin epäileväisesti, että hänenkin täytyi nauraa. Mutta hän muuttui yhtä nopeasti taas vakaiseksi, entistään totisemmaksi. Hänelle juohtui — hän ei itsekään tiennyt miksi — yht'äkkiä mieleen lapsivaimo, Klaus Weberin nuori vaimo, niinkuin hän hänet eilen oli nähnyt köyhässä majassa olkivuoteella, paikattu villanuttu niukkana peitteenä, äskensyntynyt rinnoillansa. Miten oli Anna katsellut lasta katseella täynnä sydämellisintä rakkautta, autuainta ihastusta! miten selvästi oli katse sanonut: juo, lapsi, lapseni, se on minun vertäni; mutta sinä saat sen, saat kaikki, viimeiseen pisaraan saakka.
Roosan suuret siniset silmät saivat omituisen kankeuden, joka tavallisesti ennustaa kyyneltulvaa; hänen hengityksensä kävi nopeammin ja raskaammin, ja levottomasti kohoeli hänen kaunis rintansa. Molemmilla käsillään tavoitti hän äkkiä ilmaa ja vei sitä sydäntänsä vasten, juurikuin hän olisi tahtonut rakastettua elävää olentoa siihen sijoittaa; ja tuoksuavasta kanervikosta jalkojen juuresta kaikui hänen korvaansa kuin hienon hieno lapsen nauru.
Näky riensi ohi kuin hämähäkin langat; mutta Roosa ei nauranut kuten ennen; hän antoi kätensä vaipua, pyyhkäsi sitten otsaansa ja kasvojansa, istuutui huoahtaen penkille ja avasi kirjan jotenkin innokkaasti, juurikuin olisi tahtonut niin pian kuin mahdollista päästä toisten ajatusten piiriin. Mutta hän ei aikonut kohta lukea, vaan katsoi taas kaukaisuuteen jäykillä silmillä, jotka vihdoin kiintyivät vaaleanhohtavaa linnaa katselemaan, luultavasti sentähden, että se helpommin näkyi hänen lasittomiin silmiinsä. Muuten ei se häntä erittäin viehättänyt. Se oli jo vuosikausia, niin kauan kuin Roosa muisti, ollut asujaimitta. Vanha kreivi von Lengsfeld oli kuollut kohta puolisonsa hänelle pojan ja perillisen synnytettyä. Leski, joka oli puolisoansa perin innokkaasti rakastanut, oli poikineen paennut erään preussiläisen tilansa yksinäisyyteen, ja siellä muutamien vuosien kuluttua eronnut elämästä, jonka ihanin aika häneltä jo oli mennyt. Nuori kreivi jäi Preussiin enonsa ja holhoojansa luo, jonka perheestä hän meni kadettikouluun, ja pääsi sieltä, saavuttuaan tarpeelliseen ikään, upseerina ulos. Uuden isänmaansa puolustamistoimi ei liene häntä erittäin miellyttänyt, sillä jo kahden vuoden kuluttua, heti tuon häpeällisen Schleswig-Holsteinin sotaretken perästä, jätti hän palveluksensa ja läksi matkoille, joilta hän ei vielä nytkään, kymmenen vuoden kuluttua, ollut palannut. Roosa tiesi tämän kaikki osittain isältänsä, osittain entisistä kanssapuheista hovissa, jossa sitä pidettiin anteeksi antamattomana huomaamattomuutena, että pikkuvaltion vanhimman ja rikkaimman suvun perillinen kulutti Palmyrassa ja Abu Simbelissä aikaansa, jota hän olisi voinut suloisemmin ja sopivammin viettää korkea-arvoisen hallitsijansa luona, ja siihenhän olisi siveellisyydenkin pitänyt häntä velvoittaa. Mutta nuo kaikkein armollisimmat valitukset eivät varmastikaan vaikuttaneet mitään seikkailijaan, jos ne ollenkaan tulivat hänen korviinsa. Vielä oli Lengsfeldin linna tyhjänä, ja sitä ajatteli Roosa nyt. Olisikohan sielläkin yksinäistä noissa loistavissa huoneissa ja kuvasaleissa, joita hän ainoastaan kerran lapsena äitinsä ja muutamain muiden naisten seurassa muisti nähneensä? Lengsfeldin linna muistutti hänelle "Wilhelm Mestari"-nimisen kertomuksen kreivin linnasta, johon hän eilen illalla sankarin ja hänen kummallisen seuransa kanssa oli saapunut. Nyt otti hän merkin kirjastaan, nojasi päänsä kättänsä vasten, ja kohta oli Göthen taiteen lumovoima hänet kokonaan vienyt todellisuudesta runollisuuden maailmaan.
Hyvän hetken oli Roosa siinä lukenut, pää syvälle kirjaan painuneena, kuten tapansa oli. Silloin säikytti häntä aivan hänen läheltään kuuluva pyssyn pamaus. Jänis, jota laukaus oli tarkoittanut, tuli täyttä laukkaa metsäniemekkeestä suorastaan häntä kohti, kääntyi hänet huomattuaan takaisin pensaikkoon, juuri silloin kun pitkäkorvainen, ruskea lintukoira siitä näkyviin riensi ja nenä jänön jälillä samaa tietä laukkasi, kääntyi juuri samassa paikassa, missä jäniskin oli kääntynyt ja katosi metsään siitä, mistä kurja elukkakin oli etsinyt pelastustaan. Samassa kaikui heleä vihellys ja vahva miehen ääni huusi: "Toveri tänne, tänne Toveri!"
Pitkäkorvainen koira ja voimakas ääni eivät suinkaan voineet olla vanhan Wengelin omaisuutta, vaan epäilemättä tuon harmaapukuisen ja huopahattuisen metsästäjän, joka, pyssy ylhäällä kädessään, yhdellä harppauksella hyppäsi ojan yli, tunkeutui pensasaidan läpi, joka juuri tässä kohden oli hyvin piikikäs, ja vielä kerran turhaan huudettuaan: "Toveri tänne!" alkoi maahan laskemaansa pyssyä uudestaan ladata.
Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että Roosa, joka tosiaankin oli vähän säikähtänyt, yhä vielä istui penkillään ja ihmetellen katseli vieraalle alalle tunkeutunutta. Metsästäjä sijoitti pyssyn oikeaan kainaloonsa, astui ensin pari askelta Roosasta poispäin ja sitten äkkiä käännyttyään vasta huomasi, ettei hän siellä ollutkaan yksin. Hän säpsähti, katsahti nopeasti nuorta neitoa, pani pyssyn olallensa ja astui kukkulaa ylöspäin, neitiä yhä tarkasti katsellen. Roosa oli noussut ja ylpeän aatelisen ylpeä tytär seisoi siinä, hoikka vartalo suorana, levollisesti, valmiina vastaan ottamaan sen anteeksi pyyntöjä, joka oli uskaltanut neiti von Weissenbachia isänsä maalla ja tilalla niin sopimattomalla tavalla häiritä. Metsästäjää miellytti nähtävästi nuoren neidin muhkea muoto. Hänen alussa nopea käyntinsä kävi hitaammaksi; hänen miehellisen kauniissa kasvoissaan kuvautui sekaisin hämmästys ja kummastus; hän seisattui vähän matkan päähän, kohotti harmaata huopahattuansa ja kumarsi seuramiehen sievyydellä, jonka hänen yksinkertainen jahtipukunsa teki vielä huomattavammaksi.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän matalalla, hyvin soinnukkaalla äänellä, "että olen tahtomattani niin sopimattomasti häirinnyt teidän rauhaanne. Minä tulin vasta muutama päivä sitte näille seutuville. Pehtorini ei ole, luulen minä, kyllin hyvästi osoittanut minulle metsästyspiirini rajoja, tai lienee ehkä intonikin vienyt minut liian kauaksi; nimeni on kreivi Lengsfeld".
Kreivi kumarsi vielä kerran ja paljon syvempään kuin ensi kerralla; eikä hänen hämmästyksensäkään ollut suinkaan vähentynyt.
Siinä oli varmaankin jotain tarttuvaista. Neiti von Weissenbach oli tuon kauniin, pulskan miehen hänen edessään seisoessa kadottanut jotenkin paljon kuninkaallisesta ryhdistänsä; hänen kasvojaan poltti puna, jota hän itsekseen paheksui, koska hän huomasi sen varsin sopimattomaksi, ja silmänsä, jotka ensin olivat niin ankarasti ja vaativaisesti katselleet, kääntyivät maahan.