"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää? Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra, semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä — ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan takana…"
Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun; viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen, toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.
XIV.
Pahan yön perästä koitti pilvinen ja myrskyinen aamu. Kauan viipynyt syksy oli eilisen auringonlaskun ja tämän aamun päivän nousun välillä tullut. Pihalla tanssivat punertavat lehdet kuin hullut vanhan kaivon ympärillä; riikinkukko oli kadonnut yhdessä päiväpaisteen kanssa; sen sijaan narisivat vanhat ruostuneet kukot tuulennäyttäjissä. Puistosta päin liihoitteli harmaita pilviä, tuon tuostakin piroitellen hienoa sadetta ikkunan ruutuja vasten. Se oli synkkä, myrskyinen aamu.
Ei kuitenkaan niin myrskyinen kuin kulunut yö. Vaikkapa sumupilvien takaa kuumottava valo olikin vähäinen, ei kuitenkaan ollut aivan pimeä ulkona luonnossa eikä ihmissydämissäkään. Niin arveli Roosa seisoessaan ikkunan edessä isäänsä odotellen, tarjotakseen hänelle kahvia, joka oli valmiina pöydällä sohvan edessä. Niin arveli vanha herrakin lopettaessaan pikkupeilin edessä pukeumistansa. Ehkä olikin hän liian mustaksi kaikki kuvitellut. Ensimäistäköhän kertaa hän nyt sitte kuumeessa, jonka kiihtymys ja unettomuus hänelle aina tuottivat, pitäisi aivan mahdotontakin mahdollisena, jopa vallan varmanakin. Kaikissakin tapauksissa oli hänen säilytettävä näennäinen teeskentelemättömyys oman itsensäkin tähden.
Näin päättäen astui hän muutamien minuuttien perästä saliin. Kasvojensa muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä toistamiseen täyttäessä. Roosa oli vähällä puheta kyyneleihin, mutta hän ei uskaltanut näyttää niitä, sillä isä puheli huomattavasti tahallaan mitättömimmistä asioista teeskennellyllä, iloisella äänellä, mutta sen surullinen vapiseminen särki Roosan sydäntä. Viimein istahti hän edellisenä iltana tullutta sanomalehteä lukemaan ikkunan luo, kuten hänen tapansa oli tehdä joka aamu, ja Roosa kirjoineen tai töineen istui toisen ikkunan edessä silloin tällöin kuullen isänsä ilmoituksia, jotka hän näki sopiviksi sanomalehdestä mainita.
Nähdessään aamun alkavan vanhaan tapaan, oli Roosa milt'ei onnellinen, ikäänkuin lapsi, joka on odottanut kovaa rangaistusta ja alkaa toivoa pääsevänsä huomaamatta pulasta. Rakkauttansa ajatteli hän tosin katkeralla liikutuksella, mutta aina kuitenkin tuntien, että, kävipä sitte miten hyvänsä, tuon harmaan pään ei tarvinnut sentähden alemmaksi painua. Eihän isä voinut tulla toimeen hänettä, eihän hän voinut hänettä elää! Miten onnellinen oli isä ollut, kun hän neljä viikkoa sitten sinä päivänä, jona hän kreivin ensikerran näki, ei ollut suostunut herttuattaren kutsumukseen; miten kiukkuinen ja tyytymätön oli hän ollut olevinaan ja kuitenkin häntä hyväillyt hellyydellä ja kiitollisuudella!
"Valtiopäivät on kutsuttu kokoon marraskuun ensimmäiseksi päiväksi", kertoi isä sanomalehdestä; "odotetaan tärkeitä esityksiä. Siviililistaa on korotettava sadalla tuhannella taalerilla ja prinsessa Amalian lapsille on määrättävä elatusrahat. — Se on oikein, aivan oikein; mutta häpeä, että semmoisista perheseikoista vielä julkisesti keskustellaan. Pitäisihän sinun taas kerran kirjoittaa prinsessalle, Roosa; olittehan te oikein hyvät ystävät? vai kuinka?"
"Olimme!" sanoi Roosa, "minä rakastin häntä suuresti".
"Ja hän sinua. Minä en soisi sinun jättävän kaikkea yhteyttä hovin kanssa; ken tietää, etkö vielä kerran ole semmoisessa tilassa, että sinun täytyy muistaa vanhaa uskollista ystävääsi. — Fichtenauin piirissä tulee uusi vaali. Vastapuolue koettaa siihen saada tilanhaltijan, jos mahdollista, aatelisen, luultavasti voidakseen sitä helpommin pettää talonpojat, sillä semmoinen vaikuttaa niissä aina kunnioitusta. Aivan hyvin ajateltu! minä toivon vaan, ettei kukaan aatelinen antaudu niin surulliseen toimeen".