Eipä vielä ihmistenkään silmissä maankaan päällä ollut hänen tilintekonsa päättynyt. Vielä oli hänen, kuten näytti, todistettava, ettei viimeinen Weissenbach, moitteettoman sukunsa viimeinen jäsen, ollut mikään petturikonna. Hajonneen pankin juttu oli joutunut korkeimpaan oikeuteen ja yhä vaan laajentunut. Uusia todistuksia oli hankittu; asiaan osallisiksi oli vedetty monta henkilöä, joita ensimäinen tutkijatuomari oli pitänyt petettyinä, vaan ei minään pettureina; toisia henkilöitä merkittiin odottamaan samanlaista kohtaloa jutun edistyessä. Näiden viimeisten joukossa oli herra von Weissenbachikin. Hänen asiainsa ajaja ilmoitti sen hänelle ja pyysi häntä jo ajoissa hankkimaan edestään takaussummaa, jonka suuruuden hän arvion mukaan määräsi.
Että tämä seikka tuotti vanhukselle lakkaamatonta tuskaa, voi sangen hyvin huomata häntä paremmin tarkastellessa, vaikka hän kyllä koetti näyttää pitävänsä hyvin vähän lukua koko asiasta. Takausta ei hän ajatellut ollenkaan; sillä voisihan hän yhtä hyvin omin käsin ohjata Weissenbachin veden ylöspäin, kuin maksaa sitä omista varoistaan, ja velalliseksi ei hän tahtonut vanhoilla päivillään joutua. Miksi olikaan hän antanut kunniallisen nimensä tuohon uudenaikaiseen hurjuuteen? Semmoisesta rikoksesta ei parin vuoden vankeuskaan olisi liian suuri rangaistus. Tähän oli hän kyllä aina ajatellut vankihuoneita olevan vaan lurjuksia ja konnia varten; mutta uudet ajat, uudet tavat. Hän toivoi vaan, ettei hänen tarvinnut oikeusherrain mieliksi istua niin pitkää aikaa, kuin he tahtoisivat. Hän oli jo vanha mies ja elämään jo kyllin kyllästynyt, ja voisihan tapahtua, että kuolemakin ymmärtäisi vähän asioita ja tekisi noille ankaroille herroille aika kepposen.
Tosiaankin oli hänen jo loppukesästä saakka hyvin häilyvä terveytensä nähtävästi heikontunut näinä viime aikoina. Lakkaamaton sielun kiihtyminen, jota unettomat yöt vielä lisäsivät, kulutti hänen voimiansa. Hänen vielä tähän asti niin innokkaat silmänsä olivat kadottaneet loistonsa ja vaipuneet syvälle koloihinsa; hänen harmaasen tukkaansa ilmestyi yhä enemmän hopeavalkeita hiuksia; ääni oli käynyt käheämmäksi ja äreämmäksi; hän oli kuin kerrassaan muuttunut vanhaksi ukoksi, joksi hän tähän asti oli aina vielä puolileikillä itseään nimittänyt.
Roosa näki tämän kaikki. Hänen tuskansa oli sitäkin katkerampi, kun hän ei voinut näyttää sitä kellenkään, kaikista vähimmän isällensä, joka kylmällä kohteliaisuudella joka kerta keskeytti kaikki Roosan kokeet vanhaan tapaan lähestyä häntä. Roosan tuskalla ei ollut mitään rajaa, hän oli toivottomuuden partaalla. Hän näki ajan lähestyvän, jolloin isän luultavasti olisi annettava takaus edestään, eikä hän vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen. Mutta vankeus ja kuolema — sen tiesi hän — olivat isälle aivan sama asia. Hän, joka koko elinaikansa oli joka päivä kävellyt tuntikausia vapaassa ilmassa, joka jo heidän asuessaan kaupungin valoisimman kadun varrella oli valittanut tukalaa ahtautta — hänenkö pitäisi elää kuukausia hengittää vankihuonein turmeltunutta ilmaa! Roosa oli siitä varma, että kahdeksan semmoista päivää tuottaisi hänelle kuoleman. Hän oli isänsä tietämättä kysynyt vanhan piirilääkärin ajatusta, joka jo monta vuotta oli asunut Weissenbachissa, mutta jota isä hänen kansavaltaisten mietteidensä vuoksi ei suosinut ja sentähden kutsui hänet hoviin ainoastaan pahimmissa tapauksissa; ja vaikka tämä ei tahtonut tietää mitään niin jyrkästä vaikutuksesta, niin myönsi hän kuitenkin asian arveluttavaksi herra von Weissenbachin ikään, ruumiinrakennukseen ja luonteesen katsoen. Roosa raukka vaivaeli aivojansa löytääkseen jonkin avun tässä hädässä. Mutta mitä taisi hän tehdä? Kenen puoleen voi hän kääntyä?
Vihdoin kirjoitti hän — raskaalla sydämellä ja sangen vastahakoisesti — herttuattarelle. Hän kertoi tilansa ahtauden; hän ei pyytänyt apua, ei, ainoastaan neuvoa ja lohdutusta. Kauemmin kuin oli toivonut, sai hän odottaa vastausta — hyvin vähän lohduttava vastaus. Vanhoja lauselmia ystävyydestä, joka ei tunne mitään säätyeroitusta, rakkaudesta, joka perustuu henkiheimolaisuuteen; mutta ne olivat vaan korulauseita. Roosa näki sen nyt ensikerran onnettoman ja apua tarvitsevan tarkkuudella, jolle leivän sijasta kivi annetaan. Hän ajatteli itseään herttuattaren tilassa ja köyhän, hyljätyn tyttösen, jota hän todellisesti rakasti, pyytämän neuvoa: miten mielellään olisi hän ryhtynyt hänen asiaansa kuin omaansa! — "Minä olen puhunut herttuan kanssa", niin kirjoitti herttuatar; "hän sanoi valitettavasti voivansa tässä asiassa vähemmän kuin kuka muu hyvänsä; valtion pankki oli saanut kärsiä melkoisen osan uuden pankin tuottamista tappioista; vastapuolue oli aikomissaan parannuspuuhissa käyvä ennen kaikkia juuri tähän asiaan käsiksi. Siinäpä onkin kaikki, mitä asiasta olen ymmärtänyt. Tiedättehän, rakas Roosaseni, miten kankea minun pääni on tämmöisissä asioissa. Mutta eihän teidän tarvitse pitää asiaa niin toivottomana, rakas Roosaseni, eikä teidän kelpo isännekään. Tämä paha ilma tuottaa kaikenmoisia alakuloisia ajatuksia; minuakin vaivaa päänkipuni kovemmin kuin koskaan ennen. Teidän pitää tosiaankin tulla ja panna taas kaunis, pehmeä kätenne otsalleni. Se auttoi aina niin hyvin. Neiti Mardorfin käsi on liian laiha, eikä siinä ole teidän kätenne lempeää, lieventävää lämpöä. Tosiaankin kaipaan minä teitä suuresti, rakas Roosaseni — — —"
Roosa antoi tämän kirjeen pudota syliinsä ja katseli kauan suruisena, miettiväisenä eteensä maahan. "Tämä on siis tuo hyväntahtoinen, armollinen ystävä! Samana hetkenä, jona hän tietää, jona hänen täytyy tietää — jos hänellä vaan on silmät lukeaksensa ja sydän tunteaksensa — puhuvani kaikesta, rakkaan isä-vanhukseni elämästä ja kuolemasta, saattaa hän puhua ilmasta, päänkivusta ja hovineitsyen laiskasta kädestä…" Roosa rutisti suuttuneena kirjeen myttyyn ja viskasi sen uunin liekkeihin. — "Hänellä (kreivillä) oli oikeus pilkallisesti pudistella olkapäitään, kun puhelin sydämellisestä ystävyydestäni herttuattaren kanssa. 'Sydämellinen ystävyys!' sanoi hän. 'No niin! sydämellinen, kuten käden ystävyys sormikkaasen, niin kauan kuin sitä tarvitsee!'"
Korkea rouva oli pyytänyt, ettei Roosa vähintäkään puhuisi siitä, mitä hän herttuan suusta oli hänelle kertonut; mutta paha kyllä lörpöttelivät jo ihan seuraavina päivinä sanomalehdet tuon suuren valtiosalaisuuden. Virallinen lehti kirjoitti pitkän kappaleen, koettaen ottaa oikeuston intoa pankkijutussa todisteeksi siitä, miten vähän hallitus pelkäsi toimiensa arvostelua. Vastapuolueen lehdet sitä vastoin selittelivät, miten tuommoinen toisista vielä liiaksi riippuvaisen oikeuston kiihoittaminen oli ainoastaan ruma koetus hallituksen puolelta heittää hiekkaa suuren yleisön silmiin ja tehdä itsestään hyvin yksinkertainen asia niin epäselväksi kuin mahdollista. Erittäinkin herätti huomiota yksi kirjoitus, joka puolusti tätä viimeistä väitöstä aivan aavistamattomalla rohkeudella. Ministeristön rahatoimia tuon onnettoman luottamuspankin avulla tuomittiin kovasti. Loppu kuului näin: "vaikkapa ministeristö arassa kuolemanpelossaan välinpitämättömästi uhraisikin uskollisimmat puolustajansa, pysyäkseen vielä pari kuukautta kauemmin toimessaan, ei siitäkään olisi sille mitään apua. Antokoon se vielä maalle tuon kummallisen näytöksen, että ne pääsevät arvovirkoihin, jotka kevytmielisyydellään ja taitamattomuudellaan ovat saattaneet maan perikadon partaalle, samalla kun ehkä ne miehet saavat vankeudessa nääntyä, jotka säälimättä uhrasivat omaisuutensa, sovittaakseen vääryyttä, jota toiset heidän kunniallisten nimiensä varjossa tekivät — tilipäivä on kuitenkin koittava, ja uudestaan kokoontuvain valtiopäiväin ensimäinen ja pyhin velvollisuus on pitää siitä huolta, että tämä tilipäivä tulee niin pian kuin mahdollista".
Roosa, joka nykyisin luki aina ennen isän kahville tuloa sanomalehden pikaisesti lävitse, oli tykkivin sydämmin lukenut tämänkin kappaleen. Viimeisestä lauseesta hämmästyi hän; hän oli kuulevinaan rakkaan, hyvin tutun äänen puhuvan nämä rohkeat sanat. "Tilin päivä on kumminkin koittava!" Tässä samassa huoneessa oli hän joku aika sitte sanonut juuri niin, kun hän ja isä ensi kerran joutuivat puhumaan valtiollisista seikoista. "Hän" oli tämän kirjoittanut, eikä kukaan muu! Roosasta oli, kuin pilkistäisi harmaiden sadepilvien raosta sininen taivas huoneesen. Oliko häneltä apu tuleva? Keltäs sitten? Kukapa olikaan niin voimakas ja rohkea kuin hän? Kuka rakasti häntä niin kuin "hän"?
Tuskallisesti tarkasteli hän isänsä kasvoja, kun tämä kohta sen perästä nojatuolissaan istuen luki samaa kirjoitusta. Hän näki hänen kätensä vapisevan. Hän uskalsi kysyä, oliko isä jotakin erittäin huomattavaa löytänyt. — Isä hypähti ylös tuolilta. "Tuossa, lue itse!" sanoi hän ojentaen Roosalle lehden, ja itsekseen murisi hän sitte: "sitä puuttui vielä, tuolla lailla joutua yleisen sääiin esineeksi! Kuivettukoon käsi, joka sen on kirjoittanut!"
Sen sanottuaan meni hän ulos huoneesta. Roosan ilo oli ollut lyhyt. Aavistiko isä niin hyvin kuin hän, kuka kirjoittaja oli? Vihako häntä kohtaan opetti hänelle niin kauheat sanat, jotka eivät ollenkaan olleet hänen muuten niin jalon ajatustapansa mukaisia?