Herra von Weissenbach ei tavannut palatessaan Roosaa enää huoneessa. Hän meni viereiseen kammariin. Roosa oli heittäynyt sinne sohvalle. Hän kohotti päätään; kasvot olivat kyynelissä. Herra von Weissenbach pani kynttilän kiivaasti pöydälle.
"Jos isääsi rakastaisit, et tänä hetkenä itkisi, Roosa", sanoi hän.
Roosa kuivasi nenäliinallaan kyyneleitä; vaan hänen sitä tehdessään valtasi hänet suru. Hän tyrskähti ääneensä, peitti kasvonsa sohvatyynyihin ja itki katkerasti.
Tämä näky — värisevät hiuskähärät, suonenvedon tapaisesti vavahteleva hoikka ruumis — saattoi vanhuksen raivoihinsa. Hän löi nyrkillään otsaansa, käveli kiivain askelin edestakaisin, seisattui viimein yhä vielä itkevän Roosan eteen ja sanoi:
"Miksi et sitte seurannut häntä, kun sinusta on niin vaikeata ottaa osaa isäsi kohtaloon? Olisihan hän sinut mielelläänkin ottanut täksi päiväksi ja huomeneksi, vaikka hän ehkä jo ylihuommenna olisi hävennyt kerjäläistyttöä! Oi, Jumalani, miksi et antanut minun kuolla ennen tämän kokemistani!"
Roosa kuuli oven liikkuvan. Isä oi jättänyt huoneen. Hän ei koettanutkaan seurata häntä; todellakaan ei hänellä nyt olisi ollut voimiakaan siihen. Hänen päänsä oli kuin palasina ja rinta niin täynnä karvasta surua, ettei hän enää voinut edes itkeäkään, vaan aika ajoin hiljaa nyyhkiä vaan ja kankeilla avonaisilla silmillä kynttiläin liekkiin katsoa. Niin istui hän kauan. Kovemmin ja kovemmin vinkui yötuuli. Uudestaan alkanut sade ratisutti ikkunan ruutuja. Vahti huusi kylässä tuntia, Roosa ei tiennyt, mikä aika nyt oli; hän näki ainoastaan kynttiläin jo melkein loppuun palaneen. Hänen piti mennä levolle — miksi? hänellä ei ollut vähintäkään halua siihen. Huommennahan on taas päivä — ja — päivä, jona hän ei saakaan nähdä "häntä", joka, kuten hän nyt tunsi, oli hänestä kalliimpi kuin oma elämänsä; ja samoin ylihuommenna ja joka päivä! Roosa kauhistui; hänestä tuntui kuin katsoisi hän hautaan. Hän otti kynttilän ja toimitti, mitä vielä emännöitsemisessä oli huommeiseksi toimittamista. Talossa olivat jo kaikki nukkuneet. Noustessaan ylös narisevia portaita pelästyi hän kuvaistaan, jonka kynttilä eräässä käännöksessä loi seinälle ja kattoon, ja sitten ajatteli hän itsekin olevansa ainoastaan varjo siitä, mitä hän niin äsken oli ollut.
XVI.
Syksy osoitti nyt olevansa herra maassa. Sadetta ja myrskyä vaan, myrskyä ja sadetta joka päivä. Aurinko oli kadonnut, ikäänkuin se ei tahtoisi nähdä hävitystä, nähdä, miten äsken kultatähkinä lainehtineet pellot olivat laajoina, ikävinä soina, miten murtuneet kukat mätänivät puiston märässä maassa, miten puiden puolipaljaat oksat kuin hurjistuneina toisiaan piiskasivat ja kuivat lehdet kuin hullut ilmassa liehuivat. Eläimet olivat kaikki, ken vaan suinkin löysi suojusta, niihin paenneet; puistossa ei ollut enää muuta linnun ääntä kuultavana kuin melkein lakkaamaton varisten raakkuminen, joita tuuli pudisteli pesistä ja häilyviltä oksilta ja heitteli mustina joukkoina korkealle harmaasen sumumereen. Ilma oli kostean kylmää vesihöyryä täynnä. Aika ajoin satoi rankasti, olkikatot kastuivat läpimäriksi, tomu poistui latojen ja talonpoikaistupienkin seinistä ja kylän lävitse lirisevä, saman niminen puronen muuttui virraksi, joka ikäänkuin vihoissaan vieritteli tummia likaisia laineitaan. Nyt oli suruinen, synkkä aika, aika semmoinen, joka ei juuri kellenkään tuota mitään hyvää.
Eikä se suinkaan ollut vähimmän surullinen ja synkkä hovin asukkaille. Vanha herrastalo riippuvine kattoineen, alati peitettyine ikkunoineen ja paljaine, koruttomine seinineen, joita tuuli ja sade olivat kyllä pahoin pidelleet, oli semmoisen miehen kaltainen, joka on nähnyt parempiakin päiviä, ja nyt, kun ne päivät tulevat, joista sanotaan: ne eivät minua miellytä, vetää hatun kasvoilleen, käärii nuttunsa lujemmin kiini eikä ole onnettomuudesta millänsäkään. Ja yhtä iloton, kuin talon ulkopuoli, oli vanhan herra von Weissenbachin elämäkin. Aarre, jota hän oli luullut loppumattomaksi, oli tyhjentynyt; viimeinen ilon väre oli hänen elämästään sammunut; sauva, johon hän oli aina lujemmin nojannut, oli murtunut; sielun suloinen juoma oli hänestä tullut karvaaksi ja katkeraksi — tyttären rakkaus häneen oli poissa. — Roosa ei kyllä antanut suorastaan mitään syytä valituksiin; hän oli seuraavana aamuna kyynelettömin, vaikka kyllä kalvein kasvoin, jopa hymytenkin tullut isänsä luo; hän ei ollut unhottanut pienintäkään noista lukemattomista tempuista, joihin hän oli isänsä totuttanut; hän ei ollut maininnut kreivin nimeä, ei sanaakaan puhunut suhteestansa häneen; hän oli tehnyt tehtävänsä aivan kuin ennen — mutta kuitenkin oli kaikki aivan toisin kuin ennen. Näennäisesti ei mitään muutosta, ja kuitenkin kaikki muuttunut; ja isä tutkisteli tätä muutosta ja huomasi jokaisen pienimmänkin viitteen tuolla kuumeentapaisella uteliaisuudella, jolla raskasmielinen tarkastelee sairautensa edistymistä. Hän ei unhottanut, miten hän, tuo voimakas, ylpeä tytär oli sinä iltana murtunut kuin häilyvä ruoko; hän näki yhä vielä hänen kiharainsa ja hoikan vartalonsa vapisevan; hän kuuli yhä vielä hänen suonenvedon tapaisen nyyhkimisensä — se oli hänen todellinen muotonsa; mitä hän nyt näki — tämä kalvea, ystävällinen, huomaavainen tyttönen — se oli teeskentelemistä, valhetta, itsensä kieltämistä vaan. Mitä huoli hän hänen hymyilemisestään, kun hän piirustuslaudalla piirustuksen alla huomasi selviä jälkiä äsken itketyistä kyynelistä. — "Hän rakastaa kreiviä kuten ennenkin; hän tekee, mitä tekee, velvollisuuksiensa tunnosta, jalomielisyydestä".
Vanhuksen ylpeys kiertelihe, kääntelihe tämän ajatuksen painon alla. Hän sai, kuin kerjäläinen, elää rakkauden rikkaalta pöydältä putoavista muruista, kun hänen tyttärensä sen sijaan tuhlasi kreiville koko atrian. Yö yönsä perästä yritti hän tehdä lopun elämästänsä, joka hänen silmissään oli hänelle häpeäksi; hän päätti käskeä tyttärensä menemään kreiville mieluummin tänään kuin huommenna; mutta kun Roosa seuraavana aamuna tuli suloisesti hymyillen hänen luokseen, ei hänellä ollutkaan rohkeutta kehoittaa häntä eroamaan, ja hän lykkäsi silloin päätöksensä toimeenpanon seuraavaksi päiväksi. Ehkäpä ei hän enää seuraavana päivänä elänytkään, ehkä saavuttaisi äkillinen kuolema unettoman kuumetautisen ja siten kerrassaan vapauttaisi heidät kummankin. Niin, olisipa vanhus näinä päivinä itsekin lopettanut elämänsä, tuon piinaksi muuttuneen elämän, ellei hurskas lapsenusko, johon hänen sielunsa vielä turvasi, olisi semmoista tekoa tehnyt hänelle siveellisesti mahdottomaksi. Sitä paitsi oli itsemurha hänen silmissään pelkurimaisuutta. Uskonto ja kunnia käskivät häntä vielä kotvasen kantamaan ristiänsä.