"Oi, ei mitään, ei mitään erinäistä", sanoi vanhus, kaataen pöydältä lasin vettä, josta hän kumminkin joi vaan muutamia pisaroita; "on hullumaista semmoisista hävyttömyyksistä vielä suuttua; johan tuohon olisi pitänyt tottua. Semmoinenhan on ajan luonne, päättäkää itse, herra kreivi! Täällä Weissenbachissa on eräs henkilö, jonka vanhemmat ja esivanhemmat, niin pitkälle kuin ihmiset muistavat, ovat olleet minun sukuni palveluksessa. Ei kukaan heistä, mikäli minä muistan, ole paljon miksikään kelvannut; mutta me olemme heidät ottaneet suojaamme, kuten maallamme ja tiluksillamme syntyneet ja kasvaneet ainakin. Mutta vähimmän kaikista on ollut hyötyä tästä henkilöstä. Ja hän on kuitenkin meiltä saanut kaikki, voisinpa sanoa, henkensäkin, sillä hän olisi vanhempiensa kurjuudessa kuoltua kuollut itsekin nälkään, ellemme olisi ottaneet häntä hoidettavaksemme. Isäni on antanut ruokkia hänet suureksi, lähettänyt kouluun, sittemmin on hän ollut minulla tässä samasessa talossani kirjurina ja kirjainpitäjänä, kunnes minä hänet panin isännäksi ravintolaan, joka kuului meille, oli melkein meidän omamme, sillä se maksoi kaikenlaista veroa. Minä olen vuosikaudet jättänyt arennin vaatimatta ja nyt — mikä on nyt loppu koko historiasta? Vuonna kahdeksantoista sataa neljäkymmentä ja kahdeksan oli tämä samanen mies kaikkien koko seudun huimapäiden ja laiskurien etunenässä; ensimäisenäkolmatta päivänä maaliskuuta tuli hän joukkonsa kanssa tänne hoviin ja uhkasi laittaa katolle punaisen kukon, ellen minä kirjallisesti luopuisi kaikista etuuksista, joita minulla oli tiloista. Vastineeksi tempasin minä luonnollisesti pyssyn tuolta seinältä ja uhkasin ampua jokaisen, ken vielä näyttäytyisi pihalla. Silloin hyökkäsivät he kuin lampaat ulos portista. Sitten tuli veroista vapaaksi osto, ja sama mies, jonka minä olin suureksi elättänyt, pääsi rahasummalla, jonka minä, sen tiesi kuinka usein, olin hänelle lahjoittanut; hän pääsi vapaaksi tilalliseksi, kuten he sanovat. Siitä saakka ei hän ole, kohtuullista kyllä, kohottanut lakkiaan minulle eikä Roosalleni; ja nyt — nyt julkeaa tämä, juopuneena — sillä muuten ei hänellä olisi ollut rohkeutta — tulla talooni minulta pyytämään, ei — minulta vaatimaan latoa täältä pihasta vuokralle, kun häneltä muka liian paljon varastetaan otria närtteestä tien vierestä! Mitäs minä muka ladolla teen, kun ei minulla ole kuitenkaan mitään siihen panna; hän maksaa siitä hyvästi, viidestä tai kymmenestä taalerista ei hänen muka tarvitse lukua pitää, ja silloin helisteli hän rahoja taskussaan! Kuolema ja kirous! pitääkö semmoista kärsiä? Onko sentähden vanhaksi tultu, että antaisi semmoisen roistojoukon itseään opettaa, jonka ennen pisti nuoriin ja lukon taa? Ja kuka on syy kaikkeen tähän kurjuuteen? Minä kysyn teiltä, herra kreivi, kuka on syypää? Ne ovat syypäät, jotka huolimatta mistään jumalallisesta tai ihmisellisestä oikeudesta kokevat juurinensa hävittää hyvät vanhat olot; kaksin-, kolminkertaisesti syylliset, kun verensiteiden, vanhain muistojen pyhyyden, esi-isien muiston kunnioituksen, — kuu kaiken, kaiken sen, mikä muuten pitää ihmisen sydämmen lämpimänä ja antaa hänelle elämässä tukevan pohjan — pitäisi hänelle opettaa, että ken tulee uskottomaksi säätynsä muistolle, se on uskoton itselleen, ja että uskottomuus saa rangaistuksensa ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa".
Kreivi oli vaalennut näistä viimeisistä sanoista, jotka herra von Weissenbach oli puhunut korotetulla äänellä ja suorastaan kreiviä tarkoittaen. Hän katsahti Roosaan ikäänkuin odottaen hänen edes nyt koettavan tulla avuksi hänen piinallisessa tilassaan, mutta Roosan silmät olivat maahan päin ja hänen huulensa; joilta ei muulloin koskaan puuttunut sievää käännöstä tai tyydyttävää sovitussanaa, olivat kovasti suletut. Kreivi tunsi tätä nähdessään suuttumuksen kiehuvan kuumasti sydämmessään. Voimakkaalla ponnistuksella voitti hän liikutuksensa ja vastasi niin levollisesti kuin taisi:
"Jos kunnioitus muinaismuistoja — muinaisuutta kohtaan, joka kerran kuitenkin oli nykyisyys, — on niin suuri arvo, herra von Weissenbach, niin luulenpa teidän asettavan oikeuden avun yhtä korkealle. Minä en ole isääni koskaan tuntenut, äitiäni vaan nimeksi; mahdollisesti kyllä en olekaan senvuoksi niin hyvin oppinut kumartumaan kaikkea ajattelemista korkeampana kunnioitetun edessä niin kuin kunnioitettavan, vaikka käsittämättömänkin jumaluuden edessä. Sitä olen useinkin itsekseni selitellyt tunnottomuudeksi ja typeryydeksi, ja voittaakseni tasapainoa tuota uskottomuutta vastaan, jonka paha puoli minulta ei jäänyt huomaamatta, olen koettanut olla tasapuolinen; kukistaa itsestäni ennakkoluulot ja edeltäpäin tehdyt päätelmät; olen koettanut jättää sen, mitä en heti kohta, kuten muut, voinut kunnioittaa, kuitenkin suorastaan tuomitsematta; ja ennen kaikkia koettanut pysyä ainakin itselleni uskollisena, kun minulla semmoisena, kuin nyt kerran olin, oli sangen vaikea saada toisista tukea. Ajatelkaahan nyt itse, herra von Weissenbach, miten katkeraa minusta täytyy teidän äskeisen moitteenne olla. Niin, herra von Weissenbach, jollei minulla jo tänne tullessani tänä iltana olisi ollut aikomus selittää teille mietteitäni, joka selitys olisi ehkä ollut tehtävä jo aika sitten, nyt, nyt tekisin minä sen, ja teidän tulee kuulla minua, sillä te olette liian jalomielinen voidaksenne seisoa vastustajanne edessä muuten kuin yhtäläisillä aseilla, samaa auringon paistetta ja tuulta käyttäen".
Kreivi oli noussut kiivaudessaan, sillä hänen oli aina vaikeampi hillitä itseänsä, mitä kauemmin hän puhui. Kätensä, jolla hän nojasi tuolin karmiin, vapisi samoin kuin syvä äänensäkin, kun hän näin jatkoi: "Vapaatahtoisesta maanpaosta, jossa oleminen, kuten pelkään, ei ollut niin urhea kuin uhkarohkea teko, olen minä palannut tänne syntymämaahani väsyneenä matkalaisena, jo kauan häveten hyödytöntä kuleskelemistani ja työttömyyttäni. Silloin en vielä ollut vakaasti päättänyt, vaan salaisesti toivoin voivani vihdoinkin lopettaa tämän työttömyyteni, kerran viimeinkin päästä kansalais- ja ihmisonnea tarkoittavain miettimisteni tyhjästä eetteristä, saada lujan maan jalkaini alle. Kun minua nyt tämä maa kohtakin pidätti semmoisella voimalla, jota en koskaan luullut mahdolliseksi, kun tämä laakso, johon vieraana olin tullut, niin pian muuttui kodikseni, kun tämä ilma, jota minä täällä hengitin, minua niin ihmeellisesti virkisti ja tuulen humina metsissämme minua miellytti kuin kehtolaulu — niin tämän vaikutti ennen kaikkia muita vastaanotto, joka minulle tuli teiltä osaksi, kohtelu, jonka minä löysin teidän huoneestanne. Minulla ei ole ollut mitään isänkotia; minä en ole tiennyt, mitä merkitsee seison isän edessä; minä en ole tiennyt, mitä on pusertaa sisaren kättä, pitää sitä omassaan. Kun jo luulin pääseväni osalliseksi tästä onnesta, kenen vika — jos muuten köyhän rikkaaksi tekeminen on mikään vika — on se, ellei teidän omanne, teidän hyvyytenne, teidän ystävällisyytenne syy. Minä lämmittelin tässä uudessa auringon paisteessa; minä olin onnellinen, etten koskaan ennen ole ollut, etten ole aavistanutkaan voivani tulla niin onnelliseksi. Niin — minun täytyy tunnustaa, vaikka se onkin minusta vaikeaa tänä hetkenä — minulla oli kohta vielä rohkeampiakin toiveita. Minä uneksin päivästä, jona voisin isällistä ystävääni vielä suuremmalla oikeudella kutsua isäkseni; jona saisin tervehtiä vielä kalliimmalla nimellä häntä, jonka sisarellisen rakkauden luulin jo voittaneeni. Minä en voi olla tätä sanomatta, että paremmin ymmärtäisitte, mitä minulla on vielä sanottavaa, ja muuten sitä tuskin ollenkaan ymmärtäisittekään".
Kreivi oli astunut uunin luo — vähän kauemmaksi siitä, missä Roosa ja hänen isänsä istuivat; nyt katsoi hän kumpaakin, vaikka ennen oli katseensa Roosaa karttanut.
"Ihmisen henki on ikäänkuin hänen ruumiinsa silmä. Liian kirkas valo sokaisee sen. Niin oli minunkin laitani. Minulle tulvivan onnen ylellisyydessä unhotin, etten ollutkaan palannut vierailta mailta, elääkseni taaskin ainoastaan itseäni varten. Mutta samassa määrässä, kuin tulin tietoon onnestani, voitti alaa se vakuutuskin, ettei ansaitsematon onni otekaan mikään onni; että se ei ole onnen ansaitsemista, kun vetäydytään pelkurina ja joutilaana elämän taistelusta, jossa toiset panevat alttiiksi tavaransa, verensä ja kaikki, niin kauan kuin mahdollista, sitten vielä sanoin itsekseni, että tämä elämän taistelu ei viimein säästä ketään ja että se saa häpeällisesti kukistua, joka ei tärkeänä hetkenä voi koko voimallaan puolustaa vakuutustansa. Minä tunsin kerrassaan vikani koko raskauden, sen vikani, että olin lähestynyt teitä niin lähelle, näyttämättä ensin itseäni teille semmoisena, kuin minä itse näen, kuin minä itse tunnen. Minä tunsin olevani velvollinen tunnustamaan teille täydellisesti, kiertelemättä periaatteeni. Mutta ei sekään näyttänyt minusta riittävältä. Minä luulin kunniani ja teidän kunnioituksenne vaativan minua vapaasti ottamaan askeleen, joka minun ehkä myöhemmin olisi täytynyt ottaa, ellen tahtoisi kadottaa arvoa omissa silmissäni. Tilaisuus semmoiseen tekoon oli minulla jo kauan tarjona. Tuskin olin palannut tänne ja maine levinnyt, että jäisinkin tiluksilleni asumaan, kun vastapuolue valtiopäivillämme, joka, kuten näyttää, ei ollut unohtanut, miksi olin kymmenen vuotta sitten eronnut sotapalveluksesta, kääntyi minuun pyytäen minun astumaan heidän riveihinsä. Pikku maamme ei ole niin suuri, että se tyydyttäisi kunnianhimoa; mutta pienenäkin on se jäsenenä tuossa suuressa kokonaisuudessa, ja asiat, joista nyt juuri on kysymys, ovat erittäin tärkeät meidän oloillemme. Minulle esitetyn ohjelman alle voin minä hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa nimeni, sillä se sisältää todellakin ainoastaan pienoisen osan siitä, mitä minä varmasti toivon kohtakin kirjoitettavan koko Saksan vapaamielisen puolueen ohjelmaan. Minä olen kirjoittanut sen alle. Fichtenauin piirissä on minun valitsemiseni varma eilisestä saakka, jolloin minä siellä esittäydyin valitsijoilleni. Kun minulta vielä nyt kysytte, miksi olen näin tehnyt, miksi juuri nyt näin tehnyt — niin tiedätte myöskin, miten raskasta se on minusta ollut ja miten raskasta tämä kaikki teille sanoa".
Kreivi oli viimeisiä sanoja lausuessaan kumartunut uunin koristereunusta vasten ja peittänyt otsansa kädellään. Siinä asennossa odotteli hän, ikäänkuin saadakseen aikaa liikutuksensa voittamiseksi. Pari minuuttia oli syvä äänettömyys huoneessa. Roosa oli kreivin vaiettua ainoastaan kerran tuskaisesti katsahtanut kreiviin ja isäänsä, sitten olivat hänen silmäluomensa taas laskeuneet. Herra von Weissenbach istui sohvalla, otsa ja kulmat rypyissä. Nyt nousi hän ylös, astui pari kertaa edestakaisin, seisattui sitte Roosan ja kreivin välille ja sanoi:
"Minä kiitän teitä, herra kreivi, ilmoituksistanne, vaikka olisikin, kuten jo itse sanoitte, ollut suotavampaa, ettette olisi niitä niin kauan pitäneet meiltä salassa. Olipa nyt miten olikin, te olette täyttäneet velvollisuutenne, te olette puhuneet kuin mies ja niin tahdon minäkin teille vastata. Ensiksikin pyydän minä teiltä anteeksi siitä, mitä ensin sanoin, te olette olleet itsellenne uskollinen, olette vieläkin tässä silmänräpäyksessä; te olette ylpeä siitä, että niin on, että teillä on rohkeutta voittaa sydämmenne, tunteenne. Hyvä! Ette suinkaan voi odottaa vähempää minulta, meiltä; ette voi toivoa, että mies, joka on iässä kolmekymmentä vuotta s.o. ihmisiän teidän edellänne, tunnustaisi hautansa kynnyksellä omiksensa ne mietteet, joita hän on koko elinaikansa vihannut ja vastustanut. Minä olen, niin näyttää, jäänyt tässä taistelussa tappiolle; minä olen siinä kadottanut omaisuuteni, menettänyt terveyteni ja iloisuuteni; minä olen vanha ja — vastenmielisesti sanon sen — köyhä mies, jolta kentiesi ryöstetään ehkä vielä viimeinenkin, mikä hänelle on rakasta, hänen hyvä nimensä. Onkohan mahdollista ajatellakaan, että minun kaikkien näiden uhrien lisäksi pitäisi vielä luopua mielipiteistäni? Ja siitähän olisi kumminkin kysymys, taikkapa olisi meidän elämämme, minä tarkoitan teidän suhdetta minuun ja minun teihin, suuren suuri - valhe. Se ei sovi meidän arvollemme. Minä olen velvollinen sanomaan teille täyden totuuden. Jos te olisitte minulle alusta alkain vieras, porvarissukuinen, jos teillä silloin olisi nuo mielipiteet kuin nyt, en minä mitenkään tekisi teitä uskotukseni, en milloinkaan antaisi teille sijaa niin lähellä sydäntäni; minä voisin astua vastustajaksenne jollakin välinpitämättömyydellä, tunnolla, että niin on oleva, ettei voi toisin olla. Mutta — minä tunnustan sen — ajatus, että rakkaimman ystäväni poika, että se, jonka minä pienoisena kannoin kasteelle, että ikivanhan, mielipiteittensä puhtaudesta kehutun suvun jälkeläinen menee niiden puolelle, joita minä olen aina pitänyt luonnollisina vihollisinani — se kiihoittaa veren suonissani, — se melkein ryöstää minulta tyyneyden, johon vanhuuteni minun velvoittaa. Tästä hetkestä alkain täytyy kaiken yhteyden välillämme lakata; sitä minun tuskin tarvitsee sanoa teille; te tunnette, tiedätte sen yhtähyvin kuin minäkin. Mitä kukin meistä sillä kadottaa, saa kusin kantaa, miten taitaa. Mahdollisesti ja luultavastikin alkaa kullekin meistä nyt raskas aika, jona ei kukaan enää ole oleva niin onnellinen kuin ennen tutustumistamme — sekin on meidän otettava vastaan kuin jokin välttämättömyys. Sana käskee puhkasemaan silmän, joka on meille pahennukseksi; sysätä luotamme joku, jota toisissa oloissa olisimme hyvinkin rakastaneet, on ehkä yhtä tuskallista; ja kumminkin täytyy niin tapahtua, ellemme tahdo ruumiinemme ja sieluinemme hukkua".
Kreivi hengähti syvään. Kaikki oli loppunut. Hän kohotti ylös päänsä; astui hiljaisilla, levollisilla askeleilla Roosan luo ja katsoi hetkisen häneen. Hänen silmänsä olivat punaiset; poskensa olivat nyt kalveat ja suunsa ikäänkuin tuskan sulkema. "Voikaa hyvin!" sanoi kreivi ja ojensi hänelle kätensä. Roosan käsi oli kylmä ja sormet ikäänkuin kangistuneet. Kreivi voi töintuskin pysyä lujuudessaan; ylpeys ja rakkaus taistelivat hänen rinnassansa kuin kaksi kotkaa, jotka levitetyin siivin ja ojennetuin kynsin hyökkäävät toistensa kimppuun; mutta ylpeys voitti. Hän antoi kylmän käden hiljaa vaipua alas ja kääntyi herra von Weissenbachiin.
"Sallikaa minun saattaa teitä ulos", sanoi vanhus ottaen pöydältä kynttilän ja näyttäen kreiville porstuaan tulta, aivan kuten ennenkin, paitsi ettei hänen oivallista kohteliaisuuttaan mikään ystävällinen hymy tänä iltana kirkastanut. Ovella erosivat he. Herra von Weissenbach käytti silmänräpäystä, jolloin hänen toinen kätensä piti kynttilää, toinen oven ripaa, tehdäkseen viimeisen kumarruksen. Kreivi ei koettanutkaan antaa hänelle kättä. Kun yöilma puhalsi hänen kasvoihinsa, hengähti hän vielä kerran syvään ja sanoi: "Jumalalle kiitos!" Kuitenkin oli onni, että Zuleika juoksi niin tasaisesti ja oli jo niin usein yöllä kulkenut tien Weissenbachista Lengsfeldiin — muuten olisi tämä ratsastus voinut helposti olla viimeinen sekä ratsulle että ratsastajalle.