Herra von Weissenbach nousi ylös ja astui pari levotonta askelta, ikäänkuin kävisi huone hänestä liian ahtaaksi. Kreivi katsoi Roosaa; hänen silmäripsensä olivat alaspäin taivutetut, hänen poskensa punottivat vähän; rinnan tuntuvampi kohoeleminen osoitti sisäistä levottomuutta.
Hetkisen vallitsi huoneessa äänettömyys, jota keskeyttivät ainoastaan vanhan herran epätasaiset askeleet ja juuri nyt lähtevän pastorin vaunujen räminä. Silloin kuului ulkona porstuassa syvä, käreä ääni kysyvän herra von Weissenbachia. Wengelin äreästä poiskäskemisestä ei näkynyt olevan apua; käreä ääni kuului vaan kovemmin ja kiivaammin. Herra von Weissenbach, joka sattumalta oli lähellä ovea, meni tyytymättömän näköisenä ulos, sulkematta ovea kokonaan jälkeensä.
"Mitä tahdotte te?" kuulivat huoneessa olijat vanhan herran kysyvän.
Käreä ääni hiljeni niin paljon, että voitiin vaan yksityistä sanoja sen puheesta ymmärtää.
Kreivi oli herra von Weissenbachin huoneesta lähdettyä kääntynyt innokkaasti Roosaan päin, mutta Roosa pysyi muotoaan muuttamatta samassa asemassa; kasvojen puna oli ehkä käynyt vielä tummemmaksi.
"Mutta, Jumalani", sanoi kreivi, "tahdotteko tekin tuomita minut kuulustelematta?"
"Miten juohtuisi minulle sellaista mieleen!" vastasi Roosa kolkolla, epävakaisella äänellä, jota hän turhaan koetti saada välinpitämättömältä kuuluvaksi. "Minä en ryhdy mitenkään tuomitsemaan teidän toimianne tai päätöksiänne".
"Mutta, Roosa — mutta, neitiseni, minähän luulin olevani teidän suosiossanne, teidän isänne suosiossa; minä luulin, että — että te olisitte ainakin ystävällinen minulle. Miksi nyt kerrassaan tämä puhetapa, tämä kylmäkiskoisuus, jota minä — suokaa anteeksi — olen niin vähän tottunut teissä näkemään?"
Roosa katsahti ylös. Hänen suurissa sinisilmissään oli katse, jota kreivi ei niissä ollut vielä tähän asti huomannut — karkoittavan yksivakaisuuden katse. Hän avasi huulensa, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, kovenivat ulkona porstuassa puhujain äänet niin, että Roosa hämmästyneenä nousi istuimeltaan ja kreivi tahtomattaan kiirehti ovelle. Mutta samassa tulikin herra von Weissenbach ja paiskasi oven kovasti kiini. Hänen silmänsä salamoivat tuuheain kulmakarvain alla; korkea otsa oli vihasta punastunut. Hän murisi kiivaita sanoja kiini puserrettujen huuliensa välistä.
"Teillä on, pelkään mä, ollut harmillista kärsittävää, herra von
Weissenbach", sanoi kreivi.