Hän astui kätkyen luo. Kaunis lapsukainen makasi niin suloisesti, posket vähän punottavina. Se oli äitinsä kuva: sievä, kaita muoto ja suuret silmät. Olisiko hänelläkin oleva yhtä vähän onnea kuin äidillään? Yksi onnettomuus oli häntä jo kohdannut: hän sai olla koko elinkautensa äidittä; Roosa tiesi sen onnettomuudeksi.
Roosa ihmetteli, kun erästä kylän vaimoa, jonka hän oli ottanut Annan ja lapsen hoitajaksi, ei missään näkynyt. Hän meni Klaus Weberin luo, joka vielä oli samassa asennossa, pani kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi hoitajavaimoa. "Hän on poissa", vastasi Klaus, "hän ei tahtonut jäädä, hän — hän pelkäsi, ja — minä, minä pelkään myöskin, neiti Roosa; minä en voi jäädä yksin hänen kanssaan pitkäksi yöksi, kun ikkunat ratisevat ja uunin piipussa kohisee", — ja Klaus, tuo suuri, väkevä mies, vapisi, ja hänen ruskettunut muotonsa kävi vallan vaaleaksi.
Roosa mietti silmänräpäyksen ajan. Hän ei tuntenut kylän vaimoista — ja hän tunsi heidät kaikki — ketään, jonka huostaan hän olisi voinut uskoa lapsen. Hän oli luvannut Annalle olla lapselle äitinä. Hänen päätöksensä oli valmis.
"Mihin tahdotte te jäädä, Klaus Weber, kun täällä pelkäätte?"
Klaus nimitti perheen, jonka hän luuli pariksi päiväksi antavan hänelle majaa.
"Hyvä", sanoi Roosa, "lapsen otan minä mukaani. Minä ja Wengelin vaimo hoidamme sitä; ei siltä ole mitään puuttuva. Ja nyt paikalla tahdon minä sen ottaa".
Roosa otti pienokaisen kätkyestä, kääri sen useampaan liinaan, otti
Annan nutun ja kääri lapsen siihen sen seudun vaimojen tavan mukaan.
Hän taisi tuon toimen niin hyvin; olihan hän kyllin usein samalla
lailla käärinyt nukkejansa.
Klaus katseli häntä kummastuksella. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lasta, mutta jos neiti tahtoi sen ottaa mukaansa, niin oli se varmaankin hänelle paras. Hänen ei silloin tarvinnut kohta kosia ja jos hän tahtoisi naida mustasilmäisen Kristiinan, joka hänelle niin mielellään tulisi, niin ei lapsi ollut tiellä. Hän katsahti arkamaisesti peitettyyn, vuoteella makaavaan olentoon, kun nämä mietteet kulkivat hänen aivoissansa. Klaus oli kyllin urhoollinen ja teki taloutta sen verran kuin kaksi muuta; mutta olla kuolleen Annan kanssa samassa tuvassa, kun vielä lisäksi on semmoisia ajatuksia päässä, se oli kuitenkin vähän omituista. Häneltä putosi suuri paino sydämmestä, kun hänellä oli tuvan avain taskussa ja hän näki neidin menevän lapsen kanssa.
Roosa karttoi kylän pääkatua, vaikka se tänään oli kyllin tyhjä, ja kulki vähän käytettyä syrjätietä. Keveästi ja nopeasti astui hän tavattoman kannettavansa kanssa, Hän ei kohdannut ketään, kunnes oli aivan hovin edessä. Mutta siinä seisoi joku jo ihan avaamaisillaan porttia, vaan kääntyi nyt tulijaan päin. Se oli pastori. Roosa pelästyi; mutta poistuminen ei enää ollut mahdollista, ja pienokainenkin alkoi hänen sylissään käydä levottomaksi. Niinpä meni hän rohkeasti edelleen pastorin ohitse, joka hyvin hämmästyneenä avasi tahtomattaankin portin ihan selälleen.
Porstuassa tuli Roosalle vastaan vanha Wengel. Nähdessään lapsen nuoren emäntänsä käsivarsilla, avasi hän ihmeissään pienet harmaat silmänsä niin suuriksi kuin taisi.