Kreivin ääni vapisi; hän astui pari minuuttia äänetönnä Roosan vierellä — he olivat sattumalta lähteneet astumaan varjokäytävää pitkin hoviin päin —, sitten jatkoi hän:
"Minä olen, uskokaa se, tänä aikana saanut kokea uhrini raskauden; se on tehnyt minut melkein mielipuoleksi ja minun täytyy koota kaikki malttini voidakseni edes jotenkin rauhallisesti puhua teille; kuitenkin tässä silmänräpäyksessäkin, kun teidän läsnäolonne minut saattaa melkein pyörryksiin, kun tahtoisin mielelläni riemusta huudahtaa ja itkeä kuin lapsi — nytkään en voi sanoa muuta, kuin etten uskaltanut joutua valehtelijaksi teidän silmissänne. Ehkä olisin minä voinut toimia ja puhua viisaammin, ehkä olisin voinut säästää teiltä pahan, katkeran hetken; mutta sittenkin olisi se kuitenkin ollut aivan sama. Niin sanoin minä itselleni, kun teistä tuona elämäni onnellisimpana ja onnettomimpana päivänä erosin — niin sanon minä vielä nytkin, kun minä olen varma siitä, että viimeinenkin rauhan ja onnen heijastus on elämästäni yhtä varmaan kadonnut kuin auringon valo pimenevästä metsästä täksi päiväksi".
"Siinäpä se nyt on, mitä minä sanoin", vastasi Roosa; "te miehet ette voi olla onnelliset, ette voi tehdä toista onnelliseksi, jos teidän samalla täytyy luopua pienestäkään filosofianne murusta".
"Ja te naiset ette voi olla onnelliset, ette tehdä onnelliseksi, jos teidän samalla täytyy luopua pienestäkään rakkautenne murusta".
"Ja tahtoisitteko te miehet meitä toisenlaisiksi?" sanoi Roosa sangen vilkkaasti, "tahi jos tahtoisittekin, riittäisikö se teidän onneksenne, jos toisenlaisia olisimme. Mistä saisi sitte rakkaudeton maailma rakkautta, jota paitsi kaikki kuihtuisi, ellei naisen sydämmestä? Mistä tulisi lapselle, jonka paljon vaativa levottomuus lopettaa isän kärsivällisyyden, rakkautta, joka on sille yhtä tarpeellinen kuin maito, jota se juo, ellei äidiltä? Kuka ottaisi osaa nuorukaisen unelmiin ja innostuisi hänen ihanteistansa, ellei sisar? Kuka sovittaisi miesten riidan, taivuttaisi heidän jäykkyytensä, kukistaisi heidän ylpeytensä, ellei vaimo, rakastettu, tytär? Minä olen usein näinä päivinä muistellut Antigonen kauniita sanoja, joilla hän ylpeässä nöyryydessään vastasi raa'an Kreonin moitteisin: en minä ole syntynyt vihaamaan sinun kanssasi, vaan rakastamaan".
Kreivin kasvot synkistyivät, ja paljon katkeruutta oli hänen äänessään, kun hän vastasi:
"Tuo puhe oli hyvä ja riittävä semmoisena aikana, jolloin yksityisen rakkaus sai kasvaa sukurakkaudesta; jolloin veljeä rakastettiin sentähden, että hän oli veli, se on: oli meidän lihaamme ja vertamme; jolloin veri yksinään päätti, siitä yksinkertaisesta syystä, että henki oli vielä vangittuna eikä uskaltanut ottaa puhevuoroa ihmisten keskinäisissä kiistoissa. Mutta ylimaailmallinen sana, ajatus, joka oli äärettömässä korkeudessa istunut valtaistuimella Jumalan tykönä, tuli lihaksi, tuli ihmiseksi; siitä ajasta saakka oli sana riidan ratkaisijana; siitä ajasta saakka ei enää kysytty: onko sinun suonissasi samaa verta kuin minun, vaan: onko sinun päässäsi samat ajatukset kuin minun; siitä ajasta saakka on voimassa seuraamisen sana, joka ei tunne isää, ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta, sana hengellisestä avioliitosta, jossa vaimo jättää omaisensa seurataksensa miestä, jolle hän antautuu, koska ainoastaan se, mitä meillä on hengessämme, on ja ansaitsee olla meidän omaamme; koska — mutta mitä näistä kaikista! emmehän me kuitenkaan tässä ajassa koskaan ymmärrä toisiamme".
"Te tahdotte sanoa; minä en teitä koskaan ymmärrä", sanoi Roosa teeskentelemättä; "mutta ehkä olenkin tässä lähempänä teitä kuin luulettekaan. Minä myönsin jo äsken tunnustavani miehille toisen lain kuin meille naisille; ankaramman, tylymmän lain, jonka pykälät on vaskeen kaivettu. Ja ehkäpä minäkin olen vähän lukenut tätä lakia — teidän lakianne ja muutaman lauseen siitä ymmärtänytkin. Te olette minulle ennemmin suoneet kunnian sanoa minua nerokkaammaksi kuin suurin osa naisia; minä en tiedä, onko tämä tuomio oikeutettu vai onko se vaan minua imartelevan puolueellisuuden vuoksi lausuttu; sen minä vaan tiedän, että aina olen kokenut nähdä selvästi ja ymmärtää asiat, jos se vaan on ollut minun voimissani. Saman pyrinnön luulin teissä huomaavani, ja tunnustan, että juuri se veti minua ensiksi teihin, sekä iloinen toivo saada teidän rikkaamman tietonne, teidän korkeampain ja rohkeampain mietelmäinne nojalla itsekin kohota, enemmän oppia. Minä olen kasvanut suuressa yksinäisyydessä, olen myöhemmin joutunut seuroihin, joissa vapaa ajatus, vapaa sana ei ollut suosittu vieras, ja senvuoksi saattoikin alussa moni teidän lausuntonne minut hämmästymään ja pelästymään, jopa loukkasikin minua. Mutta kun perästäpäin yksikseni niitä tarkemmin mietiskelin, huomasin aina, että minua olikin vaan tavaton muoto, lausetapa niin hämmästyttänyt, — puheenne henki ei ollutkaan minusta niin ihan vieras; minä olin jo ennenkin samaa ajatellut ja tuntenut, nyt oli vaan kaikki kirkkaampana, selvempänä, paremmin käsitettävänä sieluni edessä. Ja minä istuskelin niin mielelläni tässä kirkkaudessa, joka minua aina ihanammin ympäröitsi; minä ajattelin olevan niin jumalallisen kaunista sillä tavoin kauemmaksi ja ylemmäksi pyrkiä, hylätä kaikki vanhat arvelut ja ennakkoluulot, jos niitä vielä minussa oli; kirkastaa, mikä vielä pimeänä oli, jalostuttaa kaikki yhteydessä hengen kanssa, joka oli minussa herättänyt tämän muuttumishaluni, tutun hengen, jota minä kunnioitan itseäni parempana ja jalompana, jonka edessä minä voisin kumartua — ja oi, niin mielelläni kumartuisin — joka olisi ystäväni ja veljeni, rakastettuni ja jumalani!"
"Tätä kaikkea —" sanoi kreivi haikeudesta melkein tukahtuneella äänellä — "tätä kaikkea ajattelitte, uneksitte te, Roosa — ja kuitenkin — kuitenkin —"
"Luopuako voin tästä unelmasta?" keskeytti Roosa lempeästi; "ei, en voinut. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän omaamme — senhän juuri äsken kuulin teidän suustanne. Mitä te minulle olette ollut, mitä te vielä nyt olette ja kaikessa tulevaisuudessa olette oleva, sitä ei minulta voi kukaan ryöstää, ehkäpä ette te itsekään. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän sanoilla: mitä me rakastamme. Miksi en sitä sanoisi teille, minkä te jo tiedätte? Mutta voiko lähteessä, josta me juomme elämän, olla myrkkyäkin salattuna? voiko rakkaus kuolettaa rakkauden? Minä en sitä käsitä; sieluni, sydämeni nousee niin kauheata ajatusta vastaan. Ja kuitenkin on se vaan yksi sydän, jolla minä tunnen; yksi sydän, joka tykkii teille, tykkii isälleni. — Vanha isäni! Jospa te hänet tuntisitte niin, kuin minä hänet tunnen! Jospa tietäisitte, miten täynnä uskollisuutta ja kunniaa hänen sielunsa on! tietäisitte, miten hän on minua rakastanut, miten hän on kantanut minua sydämmessään, niin kauan kuin minä olen hengittänyt tämän maailman ilmaa! Olenhan minä hänelle paljon enemmässäkin kiitollisuuden velassa kuin ainoastaan elämästäni! Jos olette huomannut minut suoraksi, avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi — keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on hän erimerkillään opettanut! Ihmiset nimittävät häntä ylimysvallan suosijaksi; minä en siihen voi keksiä muuta syytä kuin että hän on liian ylpeä voidakseen valehdella. Että hänen kasvatuksensa on jäänyt hyvin monta sivistyksen apukeinoa vaille, että hän on aina elänyt semmoisissa suhteissa, semmoisessa seurassa, jotka hänelle osoittivat elämää vaan yhdeltä puolen ja siten himmentivät hänen muuten luonnostaan niin kirkkaan silmänsä — minä olen sen kyllä useinkin surulla tuntenut, olen monesti siitä kärsinyt, vaikka se ei koskaan ole saanut rakkauttani horjumaan. Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut, vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt. Ja nyt luulee hän kadottavansa tukensa ja lohdutuksensa; hän luulee sen jo kadottaneensakin; hän ei enää usko minun rakkauteeni — tässä silmänräpäyksessä, kun hän enemmän kuin koskaan tarvitsee tyttären, ystävän rakkautta, kun hän pelkää menettävänsä kaiken mikä hänestä on ollut pyhää, vanhempainsa muiston — kunniallisen vanhan nimensä. Minä näen sen, enkä voi auttaa; minä tunnen sen, ja minun täytyy sitä kärsiä. Se lävistää sydämeni kuin kaksiteräinen miekka. Minulla ei ole ketään, kelle minä voisin kärsimistäni valittaa; enkä ole tähän hetkeen saakka kellenkään sitä näin valitellut. Että minä sen teen teille — en tiedä, onko se oikein; minä tein niin, kun en voinut tehdä toisin".