Roosa seisattui, polki suuttuneena jalkaansa ja siveli pikaisesti käsiään, ikäänkuin poistaakseen saastutusta.
"Mutta se on isän syy", sanoi hän itsekseen, edelleen astuskellen. "Miksi onkaan hän ruvennut niin paljon seurustelemaan tuon kurjan kanssa, häntä melkein joka päivä kutsunut taloonsa, vieläpä puhunut hänelle tilastaankin, tuosta käräjäasiasta — mutta Jumalani, mitenkähän oikein onkaan? Onkohan hän esittänyt isälle samaa ja olisiko isä siihen suostunut? Ei, ei! sitä ei isä voisi. — Ja jos hän kuitenkin voisi? — niin olisin minä nyt riistänyt häneltä mahdollisuuden, ehkäpä ainoan mahdollisen keinon välttää vankeutta, joka olisi hänen kuolemansa! Jumalani, mitä olenkaan nyt tehnyt? Minä olen sysännyt pois käden, joka voisi pelastaa isän, ja pitääkö minun nyt nähdä isäni sortuvan silmieni eteen? Mutta sama käsi olisi minun — ei, ei, ei! sitä ei isä voi tahtoa! Tuon kurjan vaimonako, hänen, joka luulee voivansa ostaa minut muutamalla pennillä — ei, ei! minä tahdon kuolla isän edestä — mutta sitä en voi".
Levottomana, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, astui Roosa nopein askelin pitkin varjokäytävää, samaa tietä, jota hän niin usein aivan toisella mielellä oli astunut. Hänen päästyä sen päähän laskeusi mailleen menevä aurinko sumupilvien takaa, jotka olivat koko päivän peittäneet sitä, ja liiteli tulisena pallona taivaan rannalla. Pari heikkoa, pian sammuvaa sädettä värisi tasangon yli, muuten oli kaikki harmaata kuten taivaskin. Syvemmistä paikoista nouseva huuru levisi kuin huntu ketojen yli ja kohosi yhä korkeammalle pitkin kukkulain rinnettä.
Silloin välähteli hetkisen kuin timantin loisto sumun lävitse; pariin ikkunaan Lengsfeldin linnassa oli toinen noista väräjävistä säteistä sattunut. Sitten vaipui auringon purppurapallo piiloon, ja maa oli valmis ottamaan yötä vastaan.
Roosan silmistä kuvasti vielä auringon heijastus, kun hän tietämättään kääntyi varjokäytävän päästä oikealle vaahterain luokse päin. Hän ei nähnyt, että joku istui käsivarret ristissä kauas katsoa tuijottaen, kivipöytään nojaten. Kuullen lehtien rapinaa hänen hameensa liepeitten liikkuessa heräsi tämä kuin unesta ja hypähti ylös; mutta huudahduksen kuuli Roosa, ja seuraavana silmänräpäyksenä seisoi kreivi hänen edessään. Roosan sydän vavahti, mutta vaan ilon hämmästyksestä; hän olisi rientänyt rakastetun syliin, mutta hänen jalkansa olivat kuin naulatut maahan ja hänen kätensä riippuivat voimattomina.
"Minä säikytän teitä jo toista kertaa tällä samalla paikalla", sanoi kreivi puoleksi moittivalla äänellä.
"Ei, ei", sanoi Roosa, "en — minä ole säikähtänyt, en kuitenkaan tiedä, kuinka te juuri nyt olette tulleet tänne; mutta — minusta on mieluista, sangen mieluista nähdä teidät; minulla on teille niin paljon sanottavaa. Te olette, teidän on täytynyt tuomita minua aivan väärin, —"
"Samoinkuin te minua", sanoi kreivi.
"Ei, ei", vastusti Roosa innokkaasti; "minä luulen teitä aivan oikein tuomitsevani; ainakin nyt, vaikka en ehkä sinä iltana, kun teidät viimeksi näin, sitä olisikaan voinut. Silloin näytti minusta teidän menetyksenne — antakaa anteeksi, ellen kiireessä aina löydäkään sopivaa sanaa, mutta minun pitää puhua teille suuni puhtaaksi — silloin oli minusta teidän menetyksenne mielivaltainen, oikullinen, mistään lukua pitämätön, jos saan sanoa. Minä olin kyllin lapsekas uskoakseni, että minä en olisi teistä aivan mitätön. Ja silloin sanoin itsekseni: jos sinä rakastaisit jotakuta, sinä et voisi pahoittaa häntä niin kovin. Mutta sehän oli ihan varmaan hullumaista; sillä miehellä on toisia velvollisuuksia, toisia ihanteita kuin naisella. Me tahdomme ainoastaan nähdä ne onnellisina, tehdä ne onnellisiksi, joita me rakastamme, tapahtuipa se sitte vaikka oman itsemme uhraamisella; miehellä on filosofiansa, uskonsa, valtiolliset toimensa ja kunnianhimonsa; hän ei voi sanoa: tämän pidän minä itseäni varten, tuon annan Jumalalle, jota palvelen. Tämä hänen Jumalansa on ankara, paljon vaativa Jumala, joka ei ehkä tyydy vähään, joka vaatii ensin mieheltä hänen henkisen voimansa, hänen aikansa, hänen työnsä, hänen ajatuksensa, ja sitten perästäpäin vielä hänen sydämmensä, hänen rakkaimmat unelmansa ja toiveensa sekä toivon iloisesta tulevaisuudesta. Oi, on varmaankin jaloa niin laskea yksi toisensa perästä alttarin rapuille, niin kokonaan, ehdottomasti, niin sortumatta pyhittää elämänsä ihanteelleen! Kuka vaimo ei teitä miehiä kadehtisi!"
Kreivi hymyili katkerasti ja sanoi: "Minä tiedän teidän puhuvan toden perästä, ja kuitenkin on minusta kuin tahtoisitte pilkata minua. Te teette meidät ylimmäisiksi papeiksi, ja me itse tiedämme liiankin hyvin, miten usein tuo pyhä naamio peittää kurjat syntiskasvot. Mutta yhdessä on teillä oikein: uhritta ei päästä tällä urostiellä eteenpäin, vaikka se ei likimainkaan vie Olympoon saakka. Minä olen myöskin kantanut uhrini, ja Jumala tietää, miten raskasta se minusta oli".