Roosa liikahti, ikäänkuin noustakseen ylös. Hänen muodossaan kuvautui, kuten pastori arveli, niin suuri neuvottomuus, että oli laupeuden työ auttaa häntä.
"Minä tiedän, mitä te tahdotte sanoa, kunnioitettu neitiseni", huudahti hän, vetäen tuolinsa tuumaa lähemmäksi. "Niin, kunnioitettu, rakas neiti, te tekisitte meille kaikille, minä tahdoin sanoa: minulle suuren hyvän työn, jos olisitte niin armollinen ja puhuisitte minun puolestani tästä asiasta isällenne. Te ette voi uskoakaan, neitiseni" — nyt veti pastori tuolinsa taaskin tuumaa likemmäksi — "miten teidän ja teidän isänne kohtalo on minua huolettanut. Minä olen todellisella surulla huomannut, että viime aikoina on pienoinen pilvi asettunut teidän välillenne — kahden ihmisen välille, jotka toisiaan niin rakastavat, joista kumpikin niin hyvin ansaitsee toisensa rakkauden! Päättäkäähän itse, miten hirveältä se tuntuu siitä, joka, kuten minä, ottaa niin suuressa määrässä osaa teidän kummankin elämäänne ja oloonne; — niin, neitiseni, teidän kummankin. Minä olen aina ajatellut: teidän välillänne pitäisi olla jonkun, joka ikäänkuin välittäjänä, yhdistäjänä olisi teidän keskellänne, johon te kumpikin luottaisitte, jota te kumpikin rakastaisitte; ja sitte olen minä edelleen arvellut, että minä ehkä voisin olla se mies. Minä olen kutsumukseltani rauhan palvelija; vaikka minä luonnoltani olenkin vähän kiivas, niin olen toki toiselta puolen sangen hyväluontoinenkin ja voin, niin sanoakseni, kestää loukkauksiakin. Minä olen tosin talonpojan poika vaan, mutta kun vanhus, tahdoin sanoa: isäni kuolee, voin minä toivoa vielä saavani noin kolme- tai neljäkymmentä tuhatta taaleria. Enkä minä olekaan aina oleva pastorina Lengsfeldissä, neitiseni; älkää luulkokaan niin! Minä en tarvitse kreivi von Lengsfeldiä ollenkaan; minä voin, jos niin tarvitaan, hänettäkin päästä eteenpäin, varsinkin kun hän menee hallitusta vastustamaan. Mutta sukulaisuus vanhan aatelisen suvun kanssa — sen tunnustan minä aivan suoraan, neitiseni — olisi minulle sangen edullinen pyrinnöissäni. Sen ja omaisuuteni avulla olen minä vielä kerran piispana, luottakaa siihen. Kaikki riippuu vaan siitä, että te suostutte, neitiseni! Mutta varmaan, ettehän voi olla suostumatta! Eihän teillä ole mitään talonpojan poikaa vastaan, kun ette pidä häpeänä kantaa päiväpalkkalaisen lasta pitkin katuja. Eikö niin, neitiseni!"
Roosa oli pastorin viimeisiä sanoja lausuessa noussut nopeasti. Pastori oli myöskin noussut ja sitte vetäytynyt pari askelta taapäin. Hän voi nyt nähdä Roosan kasvot selvemmin, ja mitä hän näki, pelästytti häntä.
Roosa vapisi päästä jalkoihin saakka; hän oli vaalea, silmät täynnä kyyneliä; rinta kohoeli rajusti; huulet vapisivat; hän tahtoi puhua, mutta ei voinut; hän voi ainoastaan kohottaa kätensä ja osoittaa ovea.
"Mutta neitiseni", sanoi pastori, hänkin nyt vaaleten. "Ettehän toki ystävää —"
Roosa kohottausi koko ylpeään pituuteensa ja uudisti niin käskeväisesti liikkeensä, että pastori, mustia sormikkaitaan kädessään puristellen ja muristen ymmärtämättömiä sanoja hampaittensa välistä, läksi nopeasti huoneesta.
XIX.
Roosa kuuli pastorin menevän ulos pihalle. Kun ovi oli sulkeutunut hänen perästänsä, avasi hän ikkunan hengittääkseen toista ilmaa, kuin minkä tuo vihattu oli läsnäolollaan ja puheellaan turmellut. Kostea ulkoilman viileys teki niin hyvää hänen kuumalle otsallensa; vastustamaton halu ulos vapauteen valtasi hänet. Hän tahtoi nähdä taivaan yllään ja ilmassa purjehtivat pilvet. Hän otti huivin, mikä sattui olemaan käsillä, viskasi sen hartioilleen ja kiiruhti pihan yli puistoon.
Ilolla hengitti hän mätäneväin lehtien voimakasta hajua. Kedoilta juuri nyt metsään palaavien varisten raakkuminen kuului hänestä ystävien ääniltä; tuulen kohina lehdettömissä pensaissa, hänen oman käyntinsä kahina kuivilla tammien lehdillä, mäntyjen satunnainen narina — kaikki oli hänestä musiikkia, semmoista kuin hän juuri tarvitsi; se oli villiä luonnon soitantoa, jota hän ymmärsi, ymmärsi paremmin, kuin ihmisten viekasta, teeskentelevää, hävytöntä puhetta.
Mitä olikaan hän tehnyt, että tämä mies uskalsi hänelle puhua semmoista? Miksi ei hän nyt hänelle sanonut, miten hän vihasi ja halveksi häntä, moista sydämetöntä, nerotonta, kömpelöä töllikkää! Hänkö uskalsi kosia neitiä, joka ei hänelle vielä ollut antanut pienintäkään suosion, sitä vähemmin taipumuksen merkkiä, päinvastoin tuhansia todistuksia välinpitämättömyydestään, jopa inhostaankin! "Mitä olenkaan tehnyt! kuinka syvälle olenkaan vaipunut, että tuommoinen on mahdollista!"