Roosa katsahti pastoriin kummastuneena ja levottomana.
"Te tiedätte, neitiseni", jatkoi pastori, saaden uutta rohkeutta Roosan katseesta, "että isänne kunnioittaa minua luottamuksella, jota minä en taida olla vastaan ottamatta, vaikka tunnenkin arvottomuuteni. Hän on kertonut minulle jo kauan sitten asiainsa tilasta, ja äskettäin on hän taas tuossa onnettomassa pankkiasiassa toistamiseen minuun luottanut, vieläpä suorastaan — sen saatan aivan liioittelematta sanoa — kysynyt neuvoani. Minä en ole jättänyt hänelle sanomatta, etten minä voi hyväksyä hänen aikomustaan — jossa hän muuten vielä tähän hetkeen asti pysyy — aikomustaan jättäytyä vaadittaissa vankeuteen, ja minä luulen, armollinen neitiseni, että minulla on onni olla tässä kohdassa aivan yksimielinen teidän kanssanne".
Roosa katsoi tuijotti puhujaan. Vaikka puheen aine olikin hänestä sangen tuskallinen, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta keskeyttää sitä. Mitähän tahtoikaan pastori?
Tämä näytti odottaneen vastausta; kun sitä ei tullutkaan, täytyi hänen jatkaa:
"Te olette kuitenkin, ellen erehdy, muutamia kertoja puhuneet siihen tapaan, neitiseni. Ja kuinka voisikaan olla toisin; vastakohtahan olisi niin luonnoton, varsinkin kun isänne on niin heikko, ja tuo heikkous on viime aikoina peloittavalla tavalla edistynyt. Niin, neitiseni, minun nöyryydessä lausuttu ajatukseni on, että teidän isänne itsekin, mikä on kyllä hyvin ymmärrettävää, sisällisesti kammoksuu pitkää vankeutta ja ettei hän ollenkaan ajattelisi niin raskasta ristiä ottaa hartioilleen, jos hänen tilansa vaan, niin sanoakseni, jättäisi hänelle jonkin muun keinon pulasta päästäkseen. Olento minä oikeassa, neitiseni?"
Roosan katse oli yhtä jäykästi kuin ennenkin pastoriin kiintynyt. Mitä tarkoittikaan hän? — Pastori punastui ja rykäsi; hän olikin arvellut asiaa helpommaksi.
"Minä tahdon puhua tyynesti, neitiseni", sanoi hän, ja hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin soinnuton. "Mitä minulla on teille ilmoitettavaa, sen on sydämmellinen kunnioitukseni isäänne kohtaan herättänyt mieleeni, ja oman hyödyn pyytämättömyydestäni ette ole edes silloinkaan epäilevä, kun ei minulla olisikaan onnea voittaa aikomukselleni teidän suostumustanne. Minä arvelen, näette, puhuakseni suoraan, että isänne varsin mielellään suostuisi takaussumman maksamiseen, jos hänellä olisi rahoja tai jos hän voisi hankkia ystävältä — ymmärrättehän, neitiseni! — ystävältä, jota hänen ei tarvitsisi ujostella. Minä olen kuullut isänne omasta suusta, että asiamies on arvannut takaussumman, joka hänen mahdollisesti olisi maksettava, kahdeksi kymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Nyt —"
Katse Roosan silmissä kävi niin kummalliseksi, ettei pastori kauemmin rohjennut katsoa niihin. Seuraavan puhui hän vähän änkyttäen:
"Nyt olen minä äitini perinnön kautta niin onnellinen, että minulla on pieni omaisuus, noin kaksitoista tuhatta taaleria, joihin minä ystävieni kautta, joita minulla on kylliksi, vaikka olenkin vaan talonpojan poika, voisin helposti saada lainaamalla yhtä paljon lisäksi. Tämän summan antaisin minä suurimmalla mielihyvällä isänne käytettäväksi, olisinpa ylpeäkin siitä, jos hän tahtoisi osoittaa minulle semmoisen arvon, että hän ottaisi vastaan minulta tämän pienen palveluksen".
Mutta nythän kumminkin oli jokin vastaus tuleva. Pastori rykäsi ja kohotti silmänsä. Hänestä näytti, kuin olisi neiti viimeisten silmänräpäyksien ajalla kalvennut; se saattoi toki olla vaalean iltapäivän valon vaikutustakin, joka valo kyllä niukasti virtasi muurivehreän ympäröimistä ikkunoista sisään.