Roosa oli Wengelin vaimon avulla — hyväntahtoisen vanhuksen, joka oli yhtä lihava ja ystävällinen, kuin hänen miehensä oli laiha ja äreä — pannut lapsen makaamaan samaan kätkyesen, jossa hän itsekin aikoinaan oli maannut ja jonka Wengelmummo oli nyt tuottanut aitasta, missä se monen muun romun mukana oli vuosikausia seisonut. Lapsen vaatteista ei ollut puutetta, sillä Roosa oli tehnyt ja teettänyt paljon Annaa varten, ja nyt olivat ne jo pari päivää olleet sievästi silitettyinä läjässä, joten ne heti kelpasivat käytettäviksi. Lapsi oli juonut ja makasi. Kumpikin, sekä Roosa että Wengelmummo, seisoivat kätkyen vieressä miettivällä yksivakaisuudella katsellen pienokaista nukkujaa. Sitten katsoivat he toisiinsa ja Wengelmummo sanoi: "kunpahan kerran olisi oma tuommoinen pikku enkeli kätkyessä, neiti Roosa!"

Roosa ei punastunut — siihen ei hänellä ollut mitään syytä Wengelmummon läsnä ollessa — mutta hän tuli vielä miettiväisemmäksi ja sanoi:

"Minä en mene koskaan naimisiin, en koskaan", ja kun mummo otti tämän vakuutuksen vastaan vähän epäuskoisella hymyllä, lisäsi hän:

"Ei minusta ei ole naimisiin menijäksi, rakas Wengel, sen tunnen minä joka päivä paremmin. Ken tahtoo mennä naimisiin, hänen pitää olla iloinen, eikä hänen päänsä saa niin paljon mietiskellä kaikenlaisia".

Neiti Roosa oli sanonut tämän niin vakavasti, että vanhukselta olivat vähällä puheta kyyneleet, joita hän yleensä vuodatti hyvin helposti. Roosa pyyhkäsi kädellään kasvojansa ja nähdessään hyvän mummon niin suruisena, nauroi hän, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

"Sinä jäät nyt tänne, rakas Wengel, ja katsot lasta; minä menen isän luo".

Tultuaan isänsä ovelle, joka oli pitkän, kapean käytävän toisessa päässä, kuuli Roosa, ettei hän ollutkaan yksin. Ääni, joka niin innokkaasti, mutta hiljaa puhui, oli pastorin. Roosa tunsi sen äänen kumean kaiun niin hyvin, ettei hän voinut pettyä. Mitä oli pastorilla taaskin isän luona tekemistä? Hän oli nähnyt hänen äsken lapsen kanssa tulevan; epäilemättä puhui hän nyt juuri siitä. Se ei voinut olla mitään hyvää. Mikäli Roosa tiesi, ei tämän miehen suusta ollut vielä lähtenyt hänelle mitään hyvää.

Melkein harmistuneena läksi hän pois. Hänestä ei näyttänyt isän arvon mukaiselta semmoinen ystävällisyys tuon miehen kanssa, jonka alhainen katsantotapa oli hänen mielestään niin selvästi kuvattuna jo hänen jäykissä, rumissa kasvoissaan. "Tahtoisinpa kerran saada sanoa hänelle, mitä hänestä oikein ajattelen," sanoi Roosa itsekseen, lähtien alas asuinhuoneesen, että pienokainen olisi ylhäällä Wengelmummon hoidossa niin rauhassa kuin suinkin voi.

Roosa oli tuskin istunut paikalleen ikkunan eteen, kun hän kuuli jonkun kömpivän alas rappusia myöten. Ovi avattiin edeltäkäsin koputtamatta, ja pastori astui sisään. Hän hämmästyi nähdessään neidin, ja hänen ensimäinen liikkeensä oli mennä jälleen ulos huoneesta; mutta sitten näytti hän rohkaisevan itseään. Hän sulki oven ja tuli Roosan luo, jonka kasvot hehkuivat suuttumuksen punasta tuommoisen käytöksen tähden, joka hänestä näytti anteeksiantamattomalta julkeudelta. Pastori selitteli varmaankin, sen punan aivan toisin, sillä hän hymyili kumartaessaan ja istuutui sitte puoleksi neuvottoman, puoleksi julkean näköisellä typeryydellä tuolille Roosan luo.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti", sanoi hän, "että minä olen rohkea ja pyydän saada hetkisen puhella kanssanne. Se saattaisi olla minulle, ehkäpä meille kummallekin sangen tärkeätä. Minä tulen juuri nyt isä herranne luota, joka valitettavasti ei voinut niin hyvin eikä ollut semmoisella tuulella, kuin hänen tästä asiasta puhellessa olisi tarvinnut olla. Tosiaankin, neitiseni, minä tahdoin ennen kaikkia puhella teidän kanssanne isänne tilasta".