Roosa oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän huomannut vanhaa, hoikkavartaloista herraa, ennenkuin oli ihan hänen edessään. Nähdä isänsä niin kaukana talosta ja sen lisäksi tällä puolen puistoa oli jotakin niin tavatonta, että Roosa — innostunut jo ennestäänkin kreivin kohtaamisesta — tosiperään pelästyi, juoksi rajulla vauhdilla häntä vastaan ja huudahti häntä syleillen: "mitäs nyt, isäseni? Pahojako uutisia? Sano toki heti!"
Herra von Weissenbach painoi tyttösen kiharaista päätä hellästi olkaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. "Ei minulla mikään ole, rakas Roosaseni; ei kuinkaan mitään pahaa sanomaa, ja mitä minulla on, sanonkin sinulle kohta. Tule, anna minulle käsivartesi; lähdemme takaisin kotiin, mutta, jos saan pyytää, vähän hitaammalla tahdilla, kuin millä sinä käytävää lensit, huimapää. Miten poskusesi hehkuvat! kuin punaiset ruusut, Roosaseni! — Semmoisen tytön kuvan, luulen minä, näin mielessäni, kun synnyttyäsi puistossa kävellen ajattelin nimeä sinulle. Silloin tulin ruusupehkon luo, joka oli täydessä kukoistuksessaan. Punaiset ruusut tumman viheriäisyyden keskellä, se oli niin kaunis näky; ja heti sanoi minussa ääni: saman nimen saakoon hän kuin tämä pensas, joka samana yönä kuin hän on kukoistukseensa joutunut, ja niinpä sinut kastettiin Roosaksi. Sittemmin kun sinä jäit meidän ainoaksemme, olen usein taikamaisella pelolla muistellut tuota seikkaa, joka sinulle antoi nimen. Ruusut lakastuvat pian, pari päivää vaan ja yötuuli karistelee lehdet maahan. Sinä olet aivan äitisi kuva, ja hän kuoli elämänsä kukoistuksessa. Jos sinäkin, Roosa — jos sinutkin kadottaisin, Roosa —"
Hänen äänensä vapisi näitä sanoja puhuessaan, ja hän vaikeni äkkiä. Roosa otti hänen kätensä, suuteli sitä ja sanoi lempeästi: "rakas isä, sinä tiedät luvanneesi minulle, ettet todellisia huoliasi suurenna millään tarpeettomilla".
"Sinä olet oikeassa, Roosaseni, aivan oikeassa; minä olen sen sinulle luvannut; minä en tiedä, kuinka juohtuu mieleeni, vielä juuri nyt, kun minä — minä tahdoin tosiaankin vallan toista puhella kanssasi, vallan toista; ja sinun pitää nyt minun mielikseni aivan vastoin sinun totuttua tapaasi kärsivällisesti ja, jos mahdollista, keskeyttämättä kuunnella, vaikkapa vanhuksien tavoin puhuisinkin ehkä vähän pitemmältä".
"Mitä nyt, isäseni?" sanoi Roosa ja katsoi suurella uteliaisuudella isänsä miettiväisiin silmiin.
Herra von Weissenbach astui pari askelta äänetönnä; sitten sanoi hän vähän kiivaasti:
"Sinun pitää suostua herttuattaren kutsumukseen, Roosaseni!"
"Sanooko isäni tätä vähän pitemmättä puhumiseksi?" vastasi Roosa veitikkamaisesti.
Herra von Weissenbachilla oli liian paljon tekemistä ajatuksissaan, voidakseen huomata tätä keskeyttämistä.
"Se ei käy muuten päinsä", jatkoi hän, "minä en asiaa alussa oikein tarkoin miettinyt; mutta nyt, luettuani herttuattaren kirjeen, sanon minä toistamiseen: sinun pitää. Hän kirjoittaa sinulle kuin sisar, vanhempi, rakastava sisar; sitä paitsi on hän sairas tai ainakin on ollut sairaana, ja hän tarvitsee varmaan sangen hyvin jonkun, jota hän rakastaa, joka taitaa häntä niin huvittaa ja niin vähentää hänen yksinäisyytensä tuottamaa ikävää kuin minun viisas tyttöseni, joka on lukenut kaikki kirjat ja osaa puhua niin kauniisti. Ei aina saa ajatella itseään; on kerran tehtävä ystäväinkin eduksi jotain; pitää — sanalla sanoen, Roosaseni, mieleni on paha, että laskimme husaarin niin menemään; sinun pitää heti, tai paremmin: minä tahdon heti kirjoittaa herttuattarelle, että sinä tulet ylihuommenna tai noin - viikon perästä —"