"Tai toisen kerran!" keskeytti Roosa hymyten. "Ei, isä, me emme tahdo herättää hänessä mitään toivoja, joita emme arvele täyttää. Ja, rakas isäseni, mistä asti on meillä sitte toisiltamme jotakin salattavaa? Jos minä tosiaankin olen sinun viisas pikku tyttäresi, kuten sinä minua niin usein nimität, niin tottahan minä ymmärrän, että sinä nyt et niin paljon ajattele herttuattaren etua kuin jonkun sinua lähempänä olevan, jonka onni on enemmän huolenasi; että sinä et tahdo lähettää minua herttuattaren, vaan oman itseni tähden".

"Jonka onni on enemmän huolenani!" murisi herra von Weissenbach; "niin, Jumal'auta, Roosa, niin on, niin on! Mutta millä osoitan minä sen? mitä teen minä sinun onneksesi? Onko sinun kaltaisellesi nuorelle olennolle onni, että saat tässä yksinäisyydessä viettää suruista elämää vanhan kummallisen miehen kanssa, joka on kokonaan poistanut luotansa maailman, missä hän ei koskaan menestynyt? Onko onni sinun kaltaisellesi viisaalle, nerokkaalle olennolle olla yksistään vanhan, raskasmielisen ukon seurassa, joka tosin täällä yksinäisyydessään, seuratta ollessaan ei voi mitään unohtaa, kun hän ei ole koskaan mitään oppinutkaan? Ei, ei, herttuatar on aivan oikeassa: isäsikin tulee kerran oppia, mitä me ruhtinaalliset saamme niin aikaisin havaita, että me olemme maailmalle velkaa — lapsemme".

"Herttuattaren ei olisi pitänyt sitä kirjoittaa, ja sentähden en minä tahtonutkaan näyttää sinulle koko kirjettä", vastasi Roosa innokkaasti. "Herttuattaren on hyvä puhua; rakas hän on minulle ja hyvä hän on; mutta mitä onnettomuus on, sitä hän ei kuitenkaan tiedä, ei voi tietää. Hän ei siis myöskään tiedä, mitä minä olen sinulle ja mitä sinä uhraat lähettäissäsi minut luotasi. Niin, rakas isäseni, sanon sen vieläkin: luotasi lähettäissäsi, sillä minä en lähde luotasi, vapaasta tahdosta en".

"Mutta kysymyshän on vaan muutamista päivistä, korkeintaan muutamista viikoista", sanoi herra von Weissenbach.

"Ja vaikka olisi kysymys vieläkin lyhemmästä ajasta", vastasi Roosa, puhuessaan yhä enemmän innostuen, "en sittenkään menisi. Miksikö menisin? Tahdon otaksua tulevasi toimeen ilman minutta — mikä ei ole totta, isäseni ei, ei, ei! ei ole totta — mutta mikä saattaisi minut vaihtamaan hovimme herttuan hoviin? Täällä olen minä herttuatar ja rajattomasti käskijä. Puku, jota täällä käytän, on aina uusinta muotia, kuin olisi se Pariisista juuri tullut malli; siellä olisin minä vanhan-aikaisine koristuksineni kuin muodinmukainen tuhkaläjä. Täällä olen minä, rikas, niin rikas, että minä köyhistä näytän puolijumalalta, siellä olen minä köyhä; täällä olen minä vaivattakin kaikille mieleen, siellä on ainainen kilpakiista voiton palmusta, joka ei aina tule ansiollisimman osaksi; täällä saan lakkaamatta olla erään herrasmiehen seurassa, jota olen alusta saakka pitänyt maailman ansiollisimpana miehenä; siellä oleskellaan maahovilaisten ja hoviliehakoiden seurassa, jotka minua tiedottomuudellaan ja tyhmyydellään ikävystyttävät, tai taikurien ja oppineiden, jotka säännöttömyyksillään loukkaavat minun laupeuden-aistiani. Ei, ei, isäni, minä tunnen sen maailman liian hyvin tahtoakseni pakotta taas lähteä sinne. En, en! 'Isääsi turvaa armaasen ja muista: siinä vahvuuden ja voiman juuret on'".

Hän heittäysi isänsä rintaa vasten, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä useammat kerrat. Hänen melkein vallaton iloisuutensa, jolla hän, kuten näytti, oli viimeksi puhunut, katosi. Hän antoi päänsä vaipua isänsä olkapäälle, salatakseen silmistään valuvia kyyneleitä.

Herra von Weissenbach oli jo useasti, ihmetellen kuin arvoitusta, tarkastellut rikasta sielun elämää, jota likinen seurusteleminen tyttärensä kanssa antoi hänen niin monesti nähdä. Kyllin tunsi hän taas, ettei hänellä ollut voimia luonansa pitää eikä luotansa karkoittaa tätä liihoittelevaa, lentelevää, itkevää, hymyilevää Psykeä. Mutta sydämmensä sanoi myöskin, ettei kyyneliä, jotka Roosa nyt nopeasti pyyhki silmistään, vuodateta, jos ollaan onnellinen, täysin onnellinen.

"Vaan jos minä voisin päättää lähteä kanssasi, Roosa", alkoi hän taas vähän aikaa äänettä oltua, "en tarkoita pariksi päiväksi tai viikoksi, vaan ainiaaksi — ainakin kunnes sinä — kunnes — sanalla sanoen, jos minä kanssasi lähtisin kaupunkiin — kuinka sitte, Roosa?"

"Mutta isä", huudahti tyttönen hämmästyneenä, "kuinka puhutkaan semmoista? Sinä tiedät —"

"Vastaa minulle suoraan, Roosa! Miten sitte? miten sitte? etkö sinäkin silloin tulisi?"