"En", vastasi Roosa vakavasti; "en sittekään, sillä minä tietäisin, että sinä rakkaudesta minuun tekemää päätöstäsi kohta — et katuisi, sillä siksi olet sinä liian jalomielinen, — vaan että sinä kohta tuntisit itsesi sangen, sangen onnettomaksi; ja miten voisin minä silloin olla onnellinen! Ei, isä, anna minun puhua; minä näen tässä selvemmin kuin sinä, jolta rakkaus minuun tummentaa muuten niin tarkan silmän. Me olemme köyhät, ja minä olen ylpeä siitä, että niin on, että sinä olet antanut viimeisen pennin pelastaaksesi kunniasi, osoittaaksesi maailmalle, että oli väärin käytetty sinun puhdasta nimeäsi, kun sinut viekoiteltiin tuon onnettomuutta tuottavan pankin johtokuntaan. Sinä tarkoitit hyvää, mutta ihmiset, joihin sinä luotit, olivat pahoja. Sinä heitit omaisuutesi syvyyteen, joka aukesi silmiesi eteen, teit, mitä ei kukaan voinut sinulta lain mukaan vaatia, mihin sinua ei mikään muu velvoittanut kuin kunnioitus omaa itseäsi kohtaan; ja sinä olisit henkesikin uhrannut samoin kuin omaisuutesi, jos vaan sillä olisit yhdellekään niistä monista, jotka pankki oli saattanut perikatoon, voinut hankkia takaisin hänen omansa. Sinä olet tehnyt niinkuin minun isäni oli tehtävä, ja minä kunnioitan sinua sentähden niin, kuin jotakin pyhää kunnioitetaan".
Tyttösen posket hehkuivat hänen näin puhuessaan; hänen silmänsä säkenöitsivät; hänen syvä, soinnukas äänensä vapisi. Nyt otti hän isänsä käden, jonka hän oli puheensa innossa laskenut irti, ja jatkoi rauhallisemmin:
"Mutta, isä, minä sanon vieläkin, me olemme köyhät, köyhemmät kuin nuo sivistymättömät talonpojat tuolla kylässä, jotka ennen olivat meidän esi-isiemme alamaisia. Tilamme tulot ovat juuri riittävät elääksemme täällä pienesti, koska saamme elää mieltämme myöten. Tehdä vähä enemmäksi — paljoksi ei sitä mitenkään saisi — siihen, isäseni, ei sinulla ole mitään taitoa eikä minullakaan, ja minä en sitä haluakaan. Minä olen täällä onnellinen, sangen onnellinen, olisin täydellisesti, jos sinäkin olisit. Mitä on meillä kaupungissa, hovissa tekemistä? Onko minun lähdettävä hovineitsyeksi, jokaisesta murusta muistaakseni syöväni armoleipää? Sitä en voi enkä tahdo. Samasta syystä et sinä voi etkä tahdo ottaa vastaan herttuan tarjoamaa nimivirkaa. Jos siihen suostuisitkin, mikä on mahdotonta, et sinä kuitenkaan voisi hovi-ilmaa hengittää. Hoviherraksi olet sinä liian suora ja ylpeä; selkäsi ja kielesi eivät ole likimainkaan kylläksi notkeat. Ja sitte, näetkös, rakas isä, olet sinä liian jäykkä ylimysvallan suosija kelvataksesi tähän kansavaltaiseen aikaan. Yksin hovissakin ollaan kansavaltaisempia, kuin että sinä voisit heitä hyväksyä. Siellä on aivan sopivasti mukaannuttu uuteen aikaan ja ollaan — paitsi ehkä aivan yksin ollen — niin perustuslaillisia, kuin suinkin saattaa toivoa. Sinun vastustelemisesi seuran virtaa vastaan veisi sinut aina viistoon asemaan, ja minun isäni ei pidä koskaan kävellä kaltevalla pohjalla, vaan suorana ja vakavana omalla tilallansa ja maallansa kuin oikean vanhan kansan ritarin, jommoinen nyt kerran kuitenkin olet rakkaan pääsi korkeimmalta laelta kantapäähän saakka. Ja nyt, rakas isäseni, anna minulle suutelo ja puhukaamme sitte jotakin muuta".
Roosa suuteli isäänsä sydämellisesti. Herra on Weissenbach hymyili, mutta yhä vielä majaili pilvi hänen silmäkulmiensa välillä.
"Sinä olet rakas tyttöseni", sanoi hän, "ja liian viisas ja liian hyvä minulle vanhalle, äreälle miehelle, ja yleensä liian hyvä jokaiselle miehelle, mikäli minä heitä tunnen; ja kerran on kuitenkin aika tuleva —"
"Mutta nyt suutun minä tosiperään", sanoi Roosa hehkuvin poskin; "jos minusta niin välttämättömästi tahdot päästä, niin menen luostariin; kuuletko, isäseni, korkeilla kivimuurilla ympäröityyn luostariin! Saas nähdä sitten, mistä toisen Roosan saat".
Juuri nyt astui vanha Wengel, pitkä lintupyssy olallaan, eräältä sivukäytävältä suorastaan heidän luo, otti lakin päästään ja sanoi: "on ilmoitettava, armollinen herra, että tänä aamuna on meidän alueellamme salametsästäjä käynyt".
"Mitä vielä, vanhus!" sanoi herra von Weissenbach.
"Olen nähnyt hänet omilla silmilläni", vakuutti vanhus.
Vihan suoni paisui herra von Weissenbachin otsassa ja kiivaasti tiuskasi hän: