"Kuka oli se hämärä muoto, jonka kanssa sinä puoli tuntia sitte tulit puistosta, Roosa?" kysyi hän kovalla äänellä.
Roosa nousi pelästyneenä ylös ja työnsi kiharat silmiltänsä.
"Minä en ole vahtinut sinua, Roosa", sanoi herra von Weissenbach. "Minä kävin etsimässä sinua ensin kammaristasi ja astuin sattumalta ikkunan luo. Latojen välitse näkee nyt, kun puut paljastuvat, varjokäytävän pään ja — silmäni, tiedät, ovat hyvät".
"Ja vaikka ne vieläkin paremmat olisivat, isä", sanoi Roosa kohoten koko pituuteensa, "eivät ne olisi nähneet mitään, jota minun tarvitsisi hävetä. Minä menin puistoon, kun — kun olin kiivastunut eräästä kohtauksesta — samapa se mistä; minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että siellä tapaisin kreivin, jonka luulin olevan pääkaupungissa ja josta minä, hänen viimeksi meiltä lähdettyään, en ole nähnyt enkä kuullut mitään. Minä en tiedä, mikä hänet toi tänne; me olemme —"
"Jo riittää, jo riittää, Roosa", keskeytti hänet herra von Weissenbach.
"Ei sinun tarvitse puolustaida, sillä enhän minä ole syyttänyt sinua.
Minä en tahdo tietää, mitä te olette keskenänne puhelleet. Vastaa
minulle vaan yksi kysymys: rakastatko kreiviä?"
Roosan muoto sai hekuman punan ja seuraavana silmänräpäyksenä oli se vallan kalvea. Hän näki alastaivutettujen luomiensakin läpi isänsä terävästi tarkastelevat silmät; hänellä oli synkkä tieto vastauksensa päättävästä tärkeydestä ja kuitenkin — oli se niin oleva.
"Rakastan, isä".
Hänestä kuului, kuin olisi toinen hyvin kaukaa lausunut nämä sanat. Hänen korvansa suhisivat; hän oli vähällä pyörtyä; hän ei enää kuullut, mitä isä sanoi; hän antoi vastustamatta isän taluttaa hänet ovelle, johon hän hänet jätti otsalle entisen tapansa mukaan suutelematta.
Vasta ulkona kapeassa käytävässä tointui hän niin paljon, että taisi ymmärtää viimeisen kohtauksen koko merkityksen ja vaivaloisesti kammariinsa hoiperrella. Näiden viime hetkien suuret mielen liikutukset olivat lopettaneet hänen voimansa. Hän taisi vaan vanhukselle, joka hänen ulkonäöstään kokonaan pelästyi, sanoa: "älä jätä minua; minä olen hyvin väsynyt; minun pitää panna tavarani kokoon, minä matkustan huommenna varhain isän kanssa". Sitten vaipui hän kalveana ja tunnottomana sohvalle.