Vanha Wengelmummo oli kovasti pelästynyt, kun hänen rakas Roosasensa semmoisessa tilassa palasi isänsä puheilta. Hän ei ollut koskaan tahtonut uskoa, mitä hänen miehensä jo kaksi viikkoa joka päivä oli sanonut: "että jotain oli nurinpäin talossa". Mutta nyt näytti hänestäkin, ettei enää kaikki ollut niin kuin entiseen aikaan.
Uskollisen vanhuksen lihavia poskia myöten valui kyyneleitä, kun hän neitistänsä, sydänkäpyistänsä, lastansa — sillä hän oli Roosaa hoidellut ihan hänen ensipäivistään saakka ja ollut, paitsi hänen hovissa olovuottaan, aina hänen luonaan — peitteli sohvalle, ensin pari kertaa turhaan koettuaan saada häntä ylös ja sänkyyn viedyksi. Kokenut vanhus näki kyllä, ettei se ollut mikään tavallinen tainnoksissa olo, vaan ainoastaan sikeä uni, jommoisen liian suuret liikutukset ja voimain ponnistukset tuottavat, joten hänellä siltä puolen ei enää ollut mitään pelättävää. Mutta sitä enemmän huolettivat häntä Roosan viimeiset sanat. Mikähän matka se nyt oli? "Minun pitää saada se selville", sanoi hän ja läksi huoneesta, missä häntä nyt juuri ei tarvittu.
Vähän ajan perästä palasi hän takaisin — hyvin vähän tyytyen tutkimuksiensa seurauksiin. Miehensä, jolta hän asiaa kyseli, oli hänelle vastannut tylysti: "pidä vaan huolta omista naisen tehtävistäsi; minä tiedän kyllä itse omat tehtäväni", ja mitä muita semmoisia sanoja hän oli tottunut käyttämään hänen uteliaisuudestaan päästäkseen. Sitten oli hän jo ollut menemäisillään itsensä armollisen herran luo, mutta oikeaan aikaan juohtui hänelle mieleen, että mitä neiti Roosa ei ollut saanut selville, se kyllä häneltäkin jäisi auttamatta. Niinpä palasi hän asiansa toimittamatta ja suruisempana, kuin oli mennyt, takaisin "lastensa" luo.
Pitikö hänen tosiaankin panna tavarat kokoon, kuten neiti Roosa oli käskenyt. Saadaksensa tämä tärkeä kysymys ratkaistuksi, täytyi hänen välttämättömästi istuutua suureen nojatuoliin, jonka hän lapsikammarissa oli vetänyt uunin viereen, missä vielä valkea paloi. Siinä istuessaan joutui hän kohta niin syviin ajatuksiin, ettei hän enää nähnyt eikä kuullut mitään koko maailmasta.
Kauan sitte oli jo yö tullut, synkkä, myrskyinen yö. Roosan kammarin ikkunaa vastapäätä ladon katolla kirisi ja narisi viiri aina kovemmin ja hirveämmin kuin hurjassa tuskassa. Roosa kuuli sen puoliunessaan, josta hän jo kotvasen oli turhaan koettanut herätä. Hänestä kuului kuin huutaisi lapsi: Roosa, Roosa! ja sitte taas kuin huutaisi isä kumealla äänellä käytävän päästä: Roosa, Roosa! Ja isä tuli kynttilä kädessä käytävää pitkin, ja mitä lähemmäksi hän tuli, sitä kirkkaammaksi kävi aina valo, niin että se viimein peitti isän ja täytti koko huoneen.
Epätoivon ponnistuksella hoiperteli Roosa ylös. Valo, jonka hän oli nähnyt, olikin todellinen — koko huone oli valoisa. Mutta valo tuli ulkoapäin — pihasta — Roosa hyppäsi ikkunaan. Suuri Jumala! hovi paloi. Ladon päätyseinän yli, joka oli puistoon päin, kohosi kirkas liekki korkealle ja punaiset kielet pyrkivät tuulen ajamina asuinhuoneesen.
Peloittava näkö saattoi Roosan aivan kerrassaan selvenemään. Todellisuuden pelko ei ollut mitään unen luonnottoman kauhun rinnalla. Hän meni viereiseen huoneesen, missä Wengelmummo yhä vielä makasi nojatuolissa, kasvot uuniin päin, mutta heräsi Roosan hiljaisimmasta nykäsemisestä. "Osoitappa nyt rakastavasi minua, rakas mummo. Hovi on tulessa; minä menen herättämään isää. Sinä jäät lapsen luo, äläkä jätä sitä hetkeksikään. Minä palaan kohta".
Roosa juoksi käytävään; isän kammarissa ei ollut mitään tulta; mutta isänsäkään ei ollut siellä; kapineet olivat entisellään, hajallaan yli ympäri; vuode oli koskematta.
Kauhistava ajatus välähti Roosan aivoissa, mutta ainoastaan kuin salama, joka ei sytytä. Niin ei voinut olla.
Hän lensi kuin siivillä taas takaisin, alas rappuja, alakertaan, asuintupaan. Kiiruusti avattuaan oven, näki hän isän.