Hän istui etunojaisillaan avaamattoman pianon edessä, pää molempain käsien nojalla, ja makasi. Hänen vieressään pianolla oli kynttilä sammumaisillaan. Hän ei kuullut Roosan tuloa; Roosan täytyi, häntä herättääkseen, laskea kätensä hänen olkapäälleen ja sanoa hiljaa hänen nimensä.
Vanhus kohotti päänsä. Roosa näki hänen poskillaan jälkiä äsken itketyistä kyynelistä.
"Mitä nyt, Roosa?" kysyi hän aivan muinaisella, lempeällä äänellään.
Uni oli hetkeksi poistanut nykyisyyden; mutta nykyisyys ei antanut ryöstää oikeuksiaan. Huone oli paljon valoisampi kuin Roosan kädessä olevasta kynttilästä saattoi olla. Vanha maanviljelijä tiesi ikkunaan päin kääntymättäkin hovinsa olevan tulessa.
Samalla kuului jo kylän kadultakin hätähuuto ja yövartijain torvien puhallukset.
Valkean vaara ja vartijan huuto näyttivät vanhukselle tuottavan hänen paraat voimansa takaisin. "Jää sinä huoneisin, Roosa", sanoi hän, "sinä et voi ulkona kuitenkaan mitään auttaa, Pane tavarasi kokoon; hopeakalut, koristukset ja mitä muuta et mielelläsi tahdo jättää tulen uhriksi, ja sitten mene minun kammariini; tässä ovat kirjoituspöytäni avaimet; laatikossa vasemmalla puolen — tiedäthän — ovat tärkeät paperini. Ja nyt, työhön!"
Turhaan koetti Roosa pidättää häntä.
"Pitääkö minun seista rauhassa ja katsoa, miten isieni talo palaa pääni päällä?" sanoi hän malttamattomana, samalla kun hän, niin nopeasti että Roosa pelästyi, veti ylleen päällysnutun, jonka hän aina jätti esihuoneesen, ja pani vieressä olevan lakin harmaille hiuksilleen. "Pitääkö minun muihin kunnianimiini saada ehkä vielä lisäksi: murhapolttaja?"
Näin sanoen kiiruhti hän ulos.
Vanha Wengel tuli hänelle pehtorinasunnostaan vastaan. Vartijan torvi kuului jo kauempaa. Jo kolkutettiin ulkoapäin porttiakin, josta, Wengelin se avattua, tuli joukko sillä välin kokoontuneita ihmisiä.